lauantai 29. joulukuuta 2007

Kauhua ja paniikkia

Joulu meni hujauksessa ohi ja paluu arkeen alkoi kaamealla paniikkikohtauksella. Kun tulevat isovanhemmat saatiin jaloista pois kävimme täydentämässä jääkaappia ja samalla ostimme viimeiset puuttuvat tarvikkeet vauvalle: vanupuikkoja, puhdistuspyyhkeitä, korviketta yms. Kassalla tuli outo olo, että mihin me näitä muka tarvitaan, tai ainakaan sille äidinmaidonkorvikkeelle en keksi mitään käyttöä. Edellä kulkenut lapsiperhe, jonka kärrystä löytyi samoja tuotteita kuin meiltäkin tuntui vielä kaukaiselta tulevaisuudelta. Että sitten jonkun ajan päästä meilläkin on tuo edessämme: perhe-elämää ja lapsiperheen arkea. Illalla kotona iski sitten paniikki ja oikein kunnolla. Ensin aloin itkeä miehelle, että selvitäänkö me tästä ihan varmasti ja selviääkö meidän suhde, mutta yhtäkkiä kohtasin valtavan kauhun tunteen: minä en ole valmis, en halua tätä. Siis ihan kunnon paniikkikohtauksen hengitysvaikeuksineen ja pahoinvointineen. Säikähdin itse ja sain kyllä säikäytettyä miehenkin ihan huolella, mutta onneksi se meni melko nopeasti ohi. Tiesin kyllä odottaa tuota pelon tunnetta jossain vaiheessa ja kuvittelin että se olisi tullut jo paljon aiemmin, mutta en olisi voinut aavistaakaan sen tulevan noin voimakkaana ja fyysisenäkin. Pikkuhiljaa kuitenkin rauhoituin kun vauva potki varovasti kuin kysyen että eikö hän saakaan tulla. Aamulla olo oli taas ihan normaali. Sain nukutuksi pitkästä aikaa hyvin ja aamulla heräsin Ryynin potkuihin että joko herätään. Tänään olen taas varma että haluan tätä ihan varmasti ja kuuntelen onnellisena vauvan liikkeitä ja järjestän hänen tavaroitaan kaappiin. Enää 12 päivää laskettuun aikaan. Tule vain Ryyni, kyllä me ollaan ihan valmiina sinua varten.

tiistai 18. joulukuuta 2007

Lääkärikäyntejä ja pyöräilyä

Tänään oli siis se viimeinen lääkärikäynti. Sain edellisellä kerralla käsityksen että lääkäri tekee synnytystapa-arvion, mutta eipä hän kyllä mitään sellaista varsinaisesti tehnyt. Hyvä käynti tämä silti oli, kerrankin paikalla ei ollut jotain harjoittelijaa ja sain kysyttyä monia mieltä painavia juttuja kun lääkärillä ei koko aika mennyt harjoittelijan neuvomiseen. Sf- mitta oli kasvanut, joten ilmeisesti aiemmat huolestumiseni kasvun pysähtymisestä olivat turhia ja kasvamattomuus johtui vain eri mittaajasta. Sydänääniä ei valitettavasti saatu kuuluviin, koska doppler oli rikki. Kohdunkaula oli kadonnut melkein kokonaan ja pää tuntui jo, mutta paikat ovat vielä ihan kiinni ja kiinteät joten lääkärin mukaan voimme huoletta matkustaa jouluksi pohjoiseen. Mitään koko arviota hän ei uskaltanut vauvasta antaa koska ei ollut mahdollisuutta ultrata ja hänen mukaansa ultrallakin saadaan arvio vain kilon tarkkuudella joten eipä kai siitäkään olisi kovin paljoa hyötyä. Hän kuitenkin uskoo Ryynin olevan alle nelikiloinen syntyessään, eikä lantiossani ole havaittavissa mitään miksi en voisi alakautta synnyttää. Uskotaan. Kyselin kivunlievitysmahdollisuuksista ja varsinkin puudutteista, kun aiemmin olin vain saanut listan ihan oudoista puudutusten nimistä jotka eivät sanoneet mitään. Lääkärinipä onkin työskennellyt aiemmin anestesialääkärinä Oysissa joten sain todella yksityiskohtaisen ja kattavan paketin tietoa. Tosin hän ja terveydenhoitaja yhdessä vakuuttelivat, ettei niistä niin paljoa tarvitse tietää, että kyllä ne kätilöt sitten sanovat mikä on parasvaihtoehto ja miten se toimii. Jäi kyllä tosi hyvä mieli ja sain taas helpotettua alkavaa hermostusta.

Lisäksi olen tänään aiheuttanut pahennusta kanssaihmisissä kulkemalla kaupungilla polkupyörällä kun aamulla tuli kiire neuvolaan huonosti nukutun yön jälkeen ja iltäpäivällä yritin ehtiä sovittuun tapaamiseen enkä enää ehtinyt lähteä kävelemään. Ihanaa kuitenkin pyöräillä. Ei väsy nilkat ja pohkeet niin kuin kävellessä ja uskallampa väittää että vanha kumitassuni oli kyllä tukevampi jopa jäisillä pyöräteillä kuin minun huterat jalat, niin isokuvioiset ja tukevat kuin uudet vaelluskenkäni ovatkin.

maanantai 17. joulukuuta 2007

Alle neljä viikkoa

Alkaa tuntua lähtölaskennalta, kun päiviä ei ole kuin 24 ja viikkojakin vain kolme ja puoli. Vauvan syntymä on jo niin lähellä. Tosin aika monella ensisynnyttäjillä taitaa mennä jonkin verran lasketun ajan yli, mutta siltikään aikaa ei ole enää paljoa. Vaikka olo alkaa olla jo tukala ja missään asennossa ei jaksaa kauaa, silti minulla ei kyllä ole vielä mikään kiire luopua tästä mahasta. Lähinnä tuntuu haikealta, että kohta se on ohitse. Tosin eilen kyllä sovimme miehen kanssa kalenterimerkinnästä, että 9.1. meillä tehdään suursiivous, syödään jotain tulista, harrastetaan seksiä ja saunotaan jotta Ryyni tajuaisi syntyä laskettuna päivänä (10.1). Eihän sillä oikeasti mitään merkitystä ole, mutta kun itse olen syntynyt laskettuna päivänä samoin kuin veljeni ja olemme erittäin täsmällisiä ihmisiä edelleen (olemme molemmat varmaan olleet ensimmäiset jotka ovat ottaneet pöytäkalenterit käyttöön jo ala-asteella), emmekä voi sietää myöhästymisiä. Mies sen sijaan on syntynyt anopin kertomuksen mukaan toistakuukautta myöhässä (appi kyllä muisteli ajaksi kolmea viikkoa), eikä hän silti ole koskaan mistään myöhässä, joten tuskin Ryynistäkään tulee tuhoon tuomittua yksilöä vaikkei juuri oikeana päivänä syntyisikään.

Jouluksi aiomme matkustaa minun vanhempieni luokse, missä myös veljeni ovat paikalla. Alunperin oli tarkoitus mennä anoppilaan, mutta emme taida enää uskaltaa lähteä 500 km päähän kotoa, enkä kyllä sitä matkaa jaksaisi istua autossakaan. Tuo 250 km minun kotipaikkakunnallenikin on aivan tarpeeksi ja joudumme varmasti pysähtymään välillä. Joululahjat on onneksi jo hankittu. Vietimme lauantain jouluruuhkissa, enkä kaipaa sinne yhtään. Vaikka mahani on jo suuri, ei yksikään naistenosaston reunustalla istuvista miehistä tajunnut luovuttaa minulle istumapaikkaansa, vaikka olisin sitä kovasti kaivannut. Ja siinä on kuitenkin pitkä rivi sohvia. No en minä oikeasti odota että kukaan minulle paikkaansa antaa vaikka raskaana olenkin ja onneksi kahvilaan ei ollut pitkä matka. Piparit leivottiin viikonloppuna ja laatikot teen vielä alkuviikosta, muuten joulumme alkaa olla valmis, kunhan sen autoon vielä pakkaamme. Vain lunta puuttuu.

Huomenna on viimeinen lääkärikäynti jolloin tehdään synnytystapa-arvio. Siitä enemmän sitten huomenna.

Viia ja Ryyni 36+4

tiistai 11. joulukuuta 2007

Alle kuukausi jäljellä

Niin, laskettuun aikaan on enää kuukausi aikaa. 10.1.2008 olisi Ryynin aika saapua "synnytyssalin räikeisiin valoihin", eilistä dokumenttia mukaillen. Nyt on sitten viimein saatu pinnasänkykin ihan valmiiksi, kuvineen kaikkineen. Eli tässä se nyt sitten viimein on:




Kunnostusprojekti onnistui paljon paremmin kuin olisin uskonut. Katkennutta jalkaa ei enää erota toisista, maalipinnat ovat sileät ja kirkkaat, eikä kaltereissa ole enää yhtä lailla merkkejä pakoyrityksistä. Tosin tuossa kun selasin aiemmin otettuja kuvia, huomasin että ainakin toinen eläinkuvista on nyt peilikuvana, joten ihan samanlainen ei sängystä tullut. Kaunis ja tukeva siitä kuitenkin tuli ja se on tärkeintä. Patjakin on jo hankittuna, mutta odottaa vielä kavennusta, noin vanhaan sänkyyn kun ei valmista patjaa löytynyt.

Muutenkin alkaa vauvan tarvikkeet olla kasassa. Vaatteet on pestyinä ja osa jopa silitettyinä (osa vielä odottelee seuraavaa silitysinnostusta). Kestovaipat ovat valmiit, tosin imuja täytyisi muutaman vielä ommella. Laatikkoa varten olen ajatellut tehdä vielä reunasuojuksen, mutta koska laatikko on kuvioitu myös sisäpuolelta jätän tuon homman viimeiseksi ja teen sitten jos jaksan. Nyt täytyy keskittyä hetkeksi joulun laittoon.

lauantai 1. joulukuuta 2007

Äitiyslomalla

Tänään on äitiyslomani ensimmäinen päivä, joten nyt voisi olla hyvä ajan kohta vastata m:lle miltä tämä odotuksen loppuaika tuntuu. Päällimmäisenä tunteena on kyllä ehdottomasti kömpelyys. Minulla ei edes ole mitenkään valtavan suuri maha, mutta silti tuntuu että joka paikkaan jää kiinni ja liikkuminen on hankalaa. Esim. kun yöllä herää että tarvitsisi kääntyä toiselle kyljelle on todellakin käännettävä itsensä, eikä riitä että vain pyörähtää, niin kuin ennen.Mutta onneksi kun liikkeelle pääsee, helpottaa ja kykenen edelleen jopa juoksemaan ylämäkeen (tuli viikolla äitini kauhuksi todistettua).

Toinen outo juttu on kotiin pikkuhiljaa ilmestyvät tavarat, jotka eivät todellakaan tunnu kuuluvan tänne. Pinnasänky makuhuoneessa tuntuu oudolta ja kaapillinen vauvanvaatteita ja tarvikkeita (puolet kaapista tosin vie itse äitiyspakkauslaatikko) lähinnä tilan tuhlaukselta. Maanantaina pitäisi hakea vaunut ja turvakaukalo eteiseen odottamaan käyttäjäänsä. Vaikka jäljellä on enää kuusi viikkoa ja välillä tuntuu että tämä kaveri toimitetaan etuajassa, tuntuu aivan liian aikaiselta levittää noita tavaroita ympäri kotia. Silti olisi kyllä tarkoitus aloittaa alkuviikosta vauvavaatteiden peseminen ja hintalappujen irrottelu.

Moni samassa vaiheessa odotusta oleva on valittanut, että saisi jo loppua tämä odottaminen ja vauva syntyä. Minä en kuitenkaan koe samoin. Osittain se johtuu varmasti siitä, että toivoisin vauvan syntyvän vasta ensi vuoden puolella, eikä keskellä joulu ja uudenvuoden tohinoiden. Olisi ikävää lapsen kannalta jos olisi vuoden viimeisenä syntynyt eikä kaikkien muiden juhlien vuoksi voisi juhlia kunnolla synttäreitä. Samoin esim. koulun aloittamisajankohtaa jouduttaisiin miettimään eri tavalla kuin jos on syntynyt tammikuussa. Toinen syy on varmaan se, että vatsa alkoi kasvaa niin myöhään, eikä vieläkään ole kovin valtava ja liikkeitä aloin tuntea vasta viikon 23 lopussa. Nyt kun niitä liikkeitä viimeinkin kunnolla tuntuu ja vatsan läpi on mahdollista jopa erottaa eri ruumiinosia, en tahdo sen loppuvan ihan vielä. Päinvastoin minä nautin siitä että viimeinkin tämä raskaus kunnolla näkyy ja tuntuu. Tosin kyllä minäkin aika ajoin valitan etten jaksa enää, mutta aika harvoin.

Voimakkain tunne mikä vaivaa sekä minua, että miestäni on epätodellisuus. On edelleen todella vaikea tajuta että meille syntyy ihan oikea vauva, joka vaatii meidän molempien täyden huomion koko ajan ja ylipäätään asuu kanssamme ainakin seuraavat 15 vuotta. Toistaiseksi emme osaa hermoilla vauva-arkea tai muutakaan, luotamme siihen, että kyllä ne sairaalassa opettavat miten syötetään ja vaipat vaihdetaan, mutta olemme kyllä puhuneet kasvatusperiaatteista joita haluamme noudattaa ja ihan arjen aloittamiseen liittyvistä jutuista. Siis aluksi ihan miten vauvahoitaminen ja kotityöt jaetaan yms. Kyllähän sitä tietysti kokee pientä epävarmuutta, että tuleeko minusta hyvä äiti ja osaanko tehdä oikeita ratkaisuja, mutta jotenkin luotan siihen että kyllä asiat menee hyvin kun käytämme maalaisjärkeä ja jos ei meinaa sujua niin sitten saa apua neuvolasta tai esim. minun äidiltäni. Alun perin pelkäsin ja oikeastaan jopa odotin, että minut valtaa jossain vaiheessa paniikki, etten olekaan valmis äidiksi ja että olen tullut raskaaksi aivan liian aikaisin ja aivan väärälle miehelle. Olin suorastaan varma että se tunne jossain vaiheessa ilmestyy. Sitä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa tullut, vaan päin vastoin tiedän että juuri nyt on hyvä hetki ja juuri tämän miehen kanssa tahdon lapseni tehdä. Pelkäsin että raskauteen liittyvät ongelmat (pahoinvoinnit, turhautumiset ja känkkäränkkäpäivät) koettelisivat suhdettamme, mutta päinvastoin olemme lähentyneet entisestämme. Myöskään synnytystä en oikein osaa pelätä, tosin lähinnä yritän olla kokonaan ajattelematta sitä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Isän suusta

Luin joskus aiemmin eräältä keskustelupalstalta tarinoita mitä tulevat isät ovat suustaan päästäneet vaimon raskauden aikana ja siitä johtuen. Nyt täytyy kyllä jakaa itsesaamiani kommentteja.

Eräänä iltana en ilmeisesti saapunut tarpeeksi nopeasti sohvalle köllimään miehen viereen, vaikka hän odotti joten hän tuumi, että jos ei vuori tule Muhammedin luokse niin... Lause jäi kesken ja miehen kasvoille levisi kauhun ja nolouden sekainen ilme ja sopersi, että ei kun se on sellainen sanonta. Itse en kyllä edes tajunnut hänen sanoneet mitään hassua ennen tuota selitystä ja nauroin vain katketakseni.

Eräänä toisena iltana olimme yhdessä kävelyllä kun valitin että ärsyttää kun on näin liukasta ja olen valaan kokoinen ja vaapun kävellessä että pysyisin pystyssä. Ville tuumi siihen, että ei kun sie muistutat enemmänkin pingviiniä. Valas- pingviini... kumpi sitten onkin parempi.

Ilmeisesti siis painoa on tullut ja vatsa on kasvanut ihan reilummin, mutta ainakin on ollut hauskaa :D

torstai 15. marraskuuta 2007

Valmennusta

Nyt on sitten käyty opettelemassa teoriaa synnytyksestä, imetyksestä ja vauvahoidosta sekä käyty tutustumassa synnytysosastoon. Mukava huomata, että muitakin on askarruttaneet ne ihan samat kysymykset kuin itseä ja joita ei vain ole osannut vielä missään muualla aiemmin kysyä. MIten usein vauva tarvitsee ruokaa? Kuinka usein vaippa on vaihdettava? MIten paljon vauvalla tulee olla vaatteita päällä? Koska saa mennä ulos? En siis olekaan ainoa josta kaikki tuntuu ihan uudelta ja oudolta, suorastaan salatieteeltä. Oli myös huojentavaa nähdä pienen synnytyshuoneen siniset ja vihreät tekstiilit, pyökkinen sängynpääty sekä tassuamme niiden kauhukuvieni valkoisilla kaakeleilla vuoratun kylmän hallin sijasta. En ole koskaan ollut sairaalassa Suomessa, joten minulla ei ole mitään realistista kuvaa sairaaloista ollut. Jotenkin ajatus sairaalaan joutumisesta on tuntunut tähän asti erittäin ahdistavalta. Olen kärsinyt pienestä asti neulakammosta ja olin aivan varma aiemmin että tulisin pelkäämään synnytystä raskauden alusta saakka. Edelleenkään itse synnytys ei minua pelota, siihen suhtaudun rauhallisesti ja toiveikkaasti. Sen sijaan synnytykseen liittyvät muut toimet hermostuttavat: sairaalaan meno, tippaletku (olen kerran aiemmin ollut tipassa ja tuntui etten voi käyttää koko kättä ja se vei kaiken keskittymiseni), puudutukset, supistustenmittausvyöt yms. Melkein mieluummin synnyttäisin kotona tutussa ympäristössä ilman apuvälineitä. Mutta vain melkein. Tutustuminen kuitenkin helpotti oloa huomattavasti. Enköhän minä siitä sairaalasta selviä. Mutta noita muiden synnytyskertomuksia en kyllä edelleenkään aio lukea!

maanantai 12. marraskuuta 2007

Isänpäiviä

Eilen meilläkin vietettiin ensimmäistä isänpäivää. Mitään sen kummempia juhlimisia emme tehneet, mutta valmistin miehelle herkkuaamiaisen. Alun perin minun ei ollut tarkoitus hankkia mitään lahjaa. Minusta se olisi tuntunut omituiselta, koska eihän hän minun isäni ole. Mutta pari päivää aiemmin sain idean tehdä Villelle ja Ryynille paidat samanlaisilla painatuksilla. Minua on tympinyt tuo kauppojen huono unisexvauvanvaatevalikoima ja näin sain ratkaistua myös sitä ongelmaa. Oranssi painatus piristää mukavasti muuten tylsän valkoista paitaa.


Omat isämme hoidimme puhelimitse kun eivät samassa kaupungissa asu ja muutenkin päivä meni ihan normaalin sunnuntain kaavalla.

Viime viikolla olimme perhevalmennuksen ensimmäisellä tunnilla. Alun perin aiheena piti olla odotuksen aikaiset tuntemukset ja vanhemmaksi tuleminen, mutta lähinnä siellä käsiteltiin isän roolia. Katsoimme videon hyvästä isyydestä ja isäksi tulemisesta. Ihan hyvä video ja fiksua asiaa, mutta kyllä äidinkin täytyy tehdä töitä tullakseen hyväksi äidiksi. Isälle annettiin neuvoja kuinka hänen tulisi aktiivisesti leikkiä ja ottaa kontaktia lapseen jo syntymästä lähtien, ei pelkästään osallistumalla vauvan hoitorutiineihin, mutta tuli vähän sellaisen olo samalla että äidiksi tulee siinä ruokinta-automaattina toimimisen ohella. Videossa isä makasi sohvalla ja leikki lasten kanssa ja äiti touhusi keittiössä. Valmennuksen loputtua yksi tuleva äiti kysyi paikalla olleelta terveydenhoitajalta onko hänellä tietoa mitä tapahtuu jos hoitajien irtisanoutuminen ja työpaikoilta lähtö todella tapahtuu. Hän vain pyöritteli päätään ettei hän mitään tiedä ja teki kovasti pois lähtöä selvästi kysymyksestä ärtyneenä. Kyseessä oli toinen neuvolan kahdesta terveydenhoitajasta, joten olisimme kyllä häneltä jonkin laista vastausta odottaneet tai edes ymmärrystä että asia meitä huolestuttaa. Hämmästyneisyyttä reagointiin huomasin myös muiden katseista. Eipä heru senkään vertaa sympatioita Tehyä kohtaan kuin ennen.

torstai 1. marraskuuta 2007

Nimipohdintoja

Olemme viime päivinä yrittäneet miettiä nimiä vauvalle. Saimme viime neuvolakäynniltä mukaan henkilötietopaperit sairaalaa varten ja niihin pitäisi laittaa nimiehdotukset hätäkasteen varalta. Ja kun Ryyni ei taida kelvata nimeksi vaikka sen kuinka isolla alkukirjaimella kirjoittaisi. Miehellä on ollut jo alusta lähtien vahva mielipide pojan nimestä, johon alan pikkuhiljaa lämmitä. Valitettavasti hänen suvussaan kulkee toisena nimenä nimi, joka ei sovi yhtään tuohon hänen toivomaansa etunimeen. Tai sopisihan se, jos poikarukka olisi 70- luvun poliitikko. No äkkiseltään ei kyllä tule yhtään nimeä mieleen joka ei kuulostaisi poliitikolta jos toisena nimenä on Kalervo... No tuo pojan nimi ei suinkaan ole mikään ongelma, sen sijaan tytön nimi tuottaa vaikeuksia. Mikään nimi ei oikein tunnu omalta, eikä iske yhtään. Haluaisimme nimen joka kuulostaa suomalaiselta ja kirjoitetaan mielellään samalla tavalla kuin lausutaan. Jokin ihan tavallinen nimi, mutta kuitenkin sellainen joka ei ihan joka muksulla olisi. Emme muuten ole erikoisuuden tavoittelijoita, mutta kun meillä molemmilla oli päiväkoti ja kouluaikoina vähintään kaksi samannimistä samassa ryhmässä, tuotti se joitain ikäviä ongelmia. Tällä hetkellä pohdinnassa ovat nimet Amanda, Viola ja Greeta. Mielipiteitä ja ehdotuksia otetaan vastaan!

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Pitkämahaisuutta

Eilen oli viimein se kauan odotettu lääkärineuvola. Tulokset olivat hyvät, paino oli noussut vain 2,5 kiloa ja verenpaineiden lasku hidastunut. Hemoglobiini sen sijaan oli jo niin alhainen, että terveydenhoitaja puhui jo anemiasta ja käski syömään rautaa. Ihmetteli vain, että miksei rautaa ole määrätty minulle jo aiemmin kun arvot ovat olleet jo pitkään niin alhaiset. Raudan lisäksi sain käskyn syödä vitamiineja, erityisesti D- ja C- vitamiinia. Terveydenhoitaja antoi lisäksi esitietolomakkeet täytettäväksi sairaalaa varten, sekä ohjeet sairaalaan menoon ja perhevalmennusaikataulun. Siis ilmeisesti meistä on ihan oikeasti tulossa perhe! Lääkäri kuunteli sydänäänet ja sai sykkeeksi 140, eli sopivasti keskiarvon verran. Tutkiessaan neuvolakorttiani hän pohti ääneen, että oli luullut minun tulevan ensimmäiselle lääkärikäynnille kun on niin pieni ja siro maha. Sf- mitta oli kuitenkin 26,5 senttiä, eli ihan hieman keskikäyrän yläpuolella. Tuumivat sitten lääkäriharjoittelijan kanssa, että minulla on pitkänmallinen vatsa, kun mitta on noin pitkä, mutta maha ei kuitenkaan ole ulkoneva. Eli siis pitkien jalkojeni lisäksi omistan pitkän vatsan! Tämä jaksoi naurattaa meitä Villen kanssa kyllä koko illan.

Uskomatonta miten paljon huomiota sitä vielä tänä päivänäkin saa ollessaan raskaana mutta ei naimisissa. Terveydenhoitaja oli jo viime kerralla huolissaan, että onhan lapsella varmasti isä ja asuu samassa kaupungissakin. Nyt hän totesi että "ja se isä PITÄÄ myös tulla paikalle", kun antoi perhevalmennusaikataulun. Totta kai Ville tulee mukaan, ei edes suostuisi jäämään pois. Myös lääkäri kysyi tietojani tutkiessaan, että muuttiko lapsen isäkin mukanani tänne. Ai meinaatteko, että muutin ihan yksin työttömänä ja raskaana uudelle paikkakunnalle, jossa en ole koskaan ennen asunut ja jossa minulla ei ole edes sukulaisia kuin muutama serkku, joiden kanssa en ole edes ollut juurikaan yhteydessä. Hyvin todennäköistä... Lähimmän omaisen kohdalta tiedoistani löytyy kuitenkin miespuolinen henkilö, jolla on sama osoite ja eri sukunimi kuin minulla, joten mikä tässä on epäselvää. Niin no voisihan se henkilö olla tietysti joku kaveri tai kämppis tai vaikka lapsen eno... Mitähän minun äitirukkani on saanut kokea silloin 25 vuotta sitten kun hän oli käytännössä yksinodottaja kun isäni oli toisella puolella maailmaa, ilman tietoa koska voi tulla takaisin, koska maassa oli sota, eivätkä hekään olleet naimisissa. Täytyy ehkä kysyä. Olen entistäkin varmempi, että Ryyni saa isänsä sukunimen. Näköjään maailma ei ole juuri muuttunut 25 vuodessa.

maanantai 22. lokakuuta 2007

harrastusharmeja

Alkaa olla taas se aika vuodesta kun meidän perheen suksikuume alkaa nousta ja lumetuloa odotetaan kuin kuuta nousevaa. Siis laskettelukausi on lähestymässä. Olen lasketellut alle kouluikäisestä lähtien enemmän ja vähemmän aktiivisesti omaksi ilokseni. Ala-asteen loppupuolella laskeminen jäi muiden harrastusten vuoksi melkein kokonaan, mutta lukioikäisenä löysin lajin uudelleen kuljettuani veljeni mukana ympäri Suomen hiihtokeskuksia ja saatuani hänen seuransa kautta vinkkejä välineistä ja tekniikoista. Kaikeksi onneksi löysin miehen joka on vähintäänkin yhtä innostunut laskemisesta kuin minäkin. Ellen aivan väärin muista juuri sen takia jäimme Villen kanssa ensimmäisen kerran kahdestaan juttelemaan, kun valitimme opiskelukaupungin surkeita laskumahdollisuuksia ja kaverin puutetta kauemmaksi lähtiessä. Viime talvena toteutimme molempien pitkäaikaisen haaveen ja kävimme Itävallan alpeilla laskemassa kaikkein jyrkimmät rinteet.

Tänä vuonna en ole yhtään niin innoissani. En tietenkään voi laskea raskaana ja synnytyksen jälkeenkin voi olla, etten pääse rinteeseen ainakaan kovin nopeasti. Vaikka palautuisinkin nopeasti synnytyksestä täytyy toisen olla kuitenkin aina vauvan kanssa ja mitä todennäköisimmin se olen minä kun ruokinta-automaattina kerran toimin. Vaikka suurinosa lasketteluistamme varmasti tapahtuu vanhalla kotipaikkakunnallani, voi vauvan jättäminen vanhempieni hoitoon olla silti aika vaikeaa, löytäähän heidätkin usein miten juuri sieltä rinteestä eikä niinkään kotoa. Kaiholla lueskelen alppihiihtolehtiä, suksiesitteitä ja alppimatkamainoksia. Majoitus Levin mm-cupiin on jo hommattu ja Villelle kausikortti kotirinteille sekä sukset sovittu veljeni kanssa. Tää on niin väärin.

Kyllähän minä varmaan pari kertaa rinteeseenkin pääsen, mutta ensimmäisen kerran raskauden aikana tuntuu että jään jostain paitsi. Kaikkea muuta riehuntaa olen kyllä tehnyt, jopa sellaisia mitkä ovat olleet kiellettyjä. Polkupyörällä poljen jatkuvasti edelleen liukkaudesta huolimatta ja kiipeilyseinääkin kävin loppukesästä kokeilemassa, mutta minun laskutyylilläni ei rinteeseen ole mitään asiaa. Epäilenpä että vauvan synnyttyä en edes huomaa jääväni mistään paitsi, mutta näin raskaana tuntuu pahalta. Toivottavasti tulee edes suhteellisen lauha talvi, niin että pääsen edes vaunujen kanssa rinteen reunalle kannustamaan veljeäni kisoissa ja seuraamaan Villen laskemista. Mutta kun ostin juuri viime keväänä uudet ihanat sukset, enkä ehtinyt laskea niillä montaakaan kertaa ja joita kaiken lisäksi mainostettiin "taitaville tytöille, jotka jättävät pojat laskuillaan kauas taakseen".

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Maanantaina saapui äitiyspakkaus ja nyt ollaan pari päivää ihmetelty sen sisältöä ja mietitty mitä muuta vielä tarvitaan. On se kyllä ihmeellinen pakkaus. Valtavasti vaatteita ja tavaroita, joista osaa ei olisi edes tajunnut tarvitsevansa. Ja ihan ilmaiseksi.

Otettiin uusia kuvia masusta. Kyllähän tuo taitaa hieman olla kasvanut, kun vertaa edelliseen kuvaan. Tosi moni kyllä on sanonut, että viikkoihin nähden vatsa on pieni, mutta enpä tiedä. Sf- mitastakaan ei ole tietoa, kun edellisestä neuvolakäynnistä on aikaa kuukausi, enkä osaa sitä itse mitata. Ryyni on alkanut puskea joko päällään tai pepullaan vatsaa vasten niin, että ulkopuolelta on selvästi näkyvissä hassu, kova kohouma ja koko masu on ihan vino. Toistaiseksi tuo tuntuu vain mukavalta, kun tilaa on vielä runsaasti, mutta joissain vaiheessa tuo kyllä voi muuttua kivuliaaksi. Muutenkin liikkeet ovat muuttuneet entistäkin selvemmin tuntuviksi.



Viikkoja siis kasassa 27+4

torstai 4. lokakuuta 2007

Iloinen veronmaksaja

Tosiaan, kuten väiskin äiti jo huomasi, odotuspäivien jäljellä oleva määrä on kutistunut kaksinumeroisiin lukuihin. Tuntuu aika hurjalta. Enää kolme kuukautta odotusta jäljellä. Sain tänään päätöksen äitiysavustuksista ja yllätyksekseni saankin huomattavasti enemmän päivärahaa kuin mitä olin kuvitellutkaan. Ja minä kun luulin että äitiyslomalla pitää kituutella pikkurahoilla, niin nyt saan melkein saman verran kuin palkkaa aiemmin. Eläköön veronmaksu! Äitiyspakkauksenkin pitäisi ilmaantua ensiviikolla. Vauva-aika alkaa todella lähestyä...

Olen harmitellut kun tuntuu tyhmältä istua kotona toimettomana kaiket päivät. En muista milloin olisin pitänyt edes lomaa enempää kuin pari päivää kerralla, joten en vain ole tottunut tähän. Isäni käski eilen kuitenkin nauttia ansaitusta vapaasta kun sitä vielä on ja ottaa rennosti. Paljon sanottu häneltä, joka itse piti kesällä viimein kaksi viikkoa vuoden 91- vuosilomista (yrittäjä) joten siirryn nyt hyvillä omatunnoilla tuonne sohvan nurkkaan katsomaan videoita ja syömään mandariineja. Illalla on tiedossa ensimmäiset äitiysjoogatunnit, joten paras kerätä voimia.

tiistai 2. lokakuuta 2007

Hankintoja

Tänään kävimme hieman ostoksilla. Ville pääsi kerrankin hieman aiemmin töistä, joten suuntasimme Babystylesiin katselemaan vaunuja ja turvakaukaloa. Olen jo pitemmän aikaa tutkinut netistä eri vaihtoehtoja ja vertaillut ominaisuuksia ja päädyimme lopulta Brion Kombi- yhdistelmävaunuihin. Ne vaikuttivat sopivan tukevilta mutta kuitenkin näppäriltä ja erityisesti niiden korkeus miellyttää meitä kun molemmat olemme pitkiä. Halusimme vaunut teleskooppirungolla, mikä siis on brion kahdesta runkovaihtoehdosta se, joka on jousitettu. Kävimme viikonloppuna Haaparannalla Ikeassa ja Barnenshusissa katselemassa muita tarvikkeita vauvalle ja huomasimme, että vuoden 2007 malleja saa nyt alennuksella. Haaparannalta on kuitenkin hieman turhan pitkä matka vaunuja roudata. Onneksi menimme nyt, sillä Briolla (tai siis maahantuojalla ainakin)tuntuu olevan ongelmia toimittaa tavaraa tarvittavia määriä. Haluamaamme runkoa ei ole saatavissa ollenkaan, eikä myyjä uskaltanut luvata saako sitä tänä vuonna enää ollenkaan ja lisäksi värivaihtoehdot alkoivat olla aika vähissä. Onneksi hänellä oli kuitenki varastossa pari kappaletta 2006 vuoden runkomalleja, joista löytyy sekä jousitus, että myös toisen mallin heittoaisaominaisuus, jota siis ei haluamassamme mallissa olisi ollut ja lisänä vielä ilmakumirenkaat isoilla kuvioilla. Onneksi varastosta löytyi myös toivomaamme ruskeaa väriä oleva koppa, joten saimme juuri sellaiset vaunut kuin halusimme ja vielä kohtuu hintaan. Vaunut ovat siis suurinpiirtein tällaiset

Lisäksi ostimme turvakaukalon. Jos vain mahdollista, niin sopivan kaukalon löytäminen oli vieläkin vaikeampaa kuin vaunujen. On alustallista ja alustatonta ja isofix- kinnitteistä ja ei isofix-kiinnitteistä. Olen tutkinut useampia eri "puolueettomia" turvallisuustutkimuksia ja istuin joka voitta toisen vertailun hylättiin toisessa. Lopulta päädyimme myyjän suosituksesta Brion Primo- kaukaloon vaalean harmaana. Kaukalo näytti hyvältä ja turvalliselta ja luotamme siihen ettei markkinoilla ainakaan varsinaisesti vaarallisia kaukaloita edes ole myynnissä. Kaukalo on siis tämä malli

Onneksi kyseisessä liikkeessä on mahdollisuus varata vaunut ja hakea ne vasta lähempänä laskettua aikaa. Haemme tavarat vasta joulukuun alussa, niin ei tarvitse etsiä niille nyt säilytyspaikkoja. En tahtoisi vaunuja vielä tuohon eteiseen pölyttymään, kun ryynin syntymään on kuitenkin vielä niin pitkä aika. Ehdottomasti suosittelen kyseistä liikettä muillekin. Saimme todella hyvää ja asiantuntevaa palvelua ja myyjä jopa jätti tahdikkaasti meidät keskustelemaan kahdestaan miten toimimme ja hyväksymmekö tarjouksen.

perjantai 21. syyskuuta 2007

Vatsan sisäinen asukas

Meikäläiseltä on nyt sitten työt tehty tältä vuodelta, myös ne osa-aikatyöt. Meinasin nimittäin pyörtyä töihin. Onneksi ehdin ajoissa istumaan ja sain nostettua jalat pöydälle, niin en kupsahtanut lattialle. Töissä kun on raakabetonilattiat, olisi kaatuminen voinut olla todella kohtalokasta. Paikalla oli kerrankin muitakin työntekijöitä, joten ei tarvinut enempiä selitellä kotiin lähtöä ja töistä poisjäämistä. Ne 20 kilon soraämpärit ovat siis sittenkin jo liikaa. Onneksi heikotus helpotti parin tunnin päikkäreiden ja kunnon lounaan ansiosta, mutta töihin en enää uskaltaudu. Tai no okei, lupasin käydä hoitamassa vielä yhden homman ensiviikolla;)

Äitiyspäivärahahakemus tuli vietyä Kelalle viimeviikolla ja nyt odottelen päätöksiä, kuten myös työttömyyskorvauksista. Vein sinne mapillisen papereita tutkittavaksi kun tuo työhistoriani on ollut vähän sekalainen tämän vuoden osalta. Voi olla että päätöstäkin joutuu odottamaan pitkään. Nämä osa-aikatyöt eivät ainakaan helpota tilannetta. Äitiyspakkausta kuitenkin odottelen saapuvaksi piakkoin. Muutamat ovat saaneet sen jopa viikossa, joten kohta voi alkaa odotella kortin saapumista.

Ja se ihanin uutinen: Meillä tunnetaan jo potkuja! Olen ollut niin harmissani ja hieman huolestunutkin kun en ole tuntenut Ryynin liikkeitä. Olen todennäköisesti sotkenut ne ruuasulatusliikkeisiin. Aluksi ne erotti kun ne tuntuivat hassulta tärinältä tai pyörimiseltä vatsassa, vähän kuin olisi vatsa sekaisin tai oikein jännittynyt, tiedättehän. Sen jälkeen ne ovat pitkään tuntuneet samalta kuin kuplat vatsassa joten en ole niitä erottanut. Mutta nyt potkut tuntuvat ihan selkeästi ja vilkas vauva taitaa olla kyseessä. Hymyilimme hölmönä tv- mainokselle jossa "kuudennella kuukaudella vatsansisäinen asukas potkaisi isäänsä korvaa". Potkujen tuntuessa minut voi siis nähdä hölmönä hymyilemässä vaikka keskellä Rotuaaria, niin onnellinen olen näistä tuntemuksista

maanantai 10. syyskuuta 2007

Viikon työrupeamalta on taas palattu ja heti ensimmäisenä maanantaiaamun ratoksi kävin neuvolassa. Paino oli noussut taas useamman kilon, niin että ensikerralla lukema alkaa varmasti jo kuutosella (IIIKK!!). Terkka piti minua kuitenkin hoikkana ja epäili etten tunne liikkeitä kovin selvästi koska olen niin timmissä kunnossa, heh! Verenpaine oli edelleen laskussa, mutta muuten minulla kaikki hyvin. Ryynillä myös kaikki hyvin. Kerrankin vauvan sydänäänet saatiin kuuluviin heti ja niin että minäkin ne kuulin. Pikkumies (olemme edelleen ihan varmoja että hän on poika) potki dopleria niin tehokkaasti ettei terkka viitsinyt häiritä paria sekuntia pitempään. Syke oli 138.

Kotona vietetyn viikon ja viikonlopun tuloksena kaivoimme vintiltä esiin vanhan pinnasängyn. Sänky on ainakin reilut 50 vuotta vanha ja siinä on nukkunut minun ja sisaruksieni lisäksi ainakin äitini. Äitini on sisaruksistaan nuorin joten mahdollisesti sängyllä saattaa olla ikää vieläkin enemmän. Nyt olisi tarkoitus saada samaan sänkyyn kolmaskin sukupolvi, mutta "pientä" ehostusta sänky ensin vaatii. Kaikki osat on pinnoja lukuunottamatta otettava irti ja hiottava, maalattava ja liimattava uudelleen. Sänkyä peittää lika ja homekerros, mutta onneksi ne ovat vain pinnassa joten ne saadaan puhdistettua.



Erityisen ihanan sängystä tekee päädyn eläinkuviot. Toivottavasti saamme ne säilytettyä, vaikka päädyt muuten maalia kaipaavatkin.



Kova homma tuossa kyllä on, eikä takeita onnistumisesta ole, mutta haluamme ehdottomasti yrittää, varsinkin kun aikaa vielä on reilusti.

Äitini osti vähän aikaa sitten uuden hienon ompelukoneen ja kun Eurokankaasta löytyi ihanaa hieman retrotyylistä ankkakangasta testasin konetta tekemällä Ryynille peiton. Taustapuolella on fleeceä, ajatuksena että peitto olisi mukavan lämmin esim. yöllisiin imetyksiin ja vastaaviin ja sitten myöhemmin sopivan pehmeä lattialla liikkumisen opetteluun.



Lisäksi kotipuolesta tarttui mukaan kassillinen minun ja sisarusteni vanhoja vauva-aikaisia villavaatteita ja lakanoita joita äitini oli riemukseni säästänyt. Ne tosin vaativat kunnon pesemisen ja uudelleen kuosittelun, joten niistä kuvia myöhemmin. Nyt siirryn sohvalle neulomaan loppuun Ryynin villatakin.

Mimmu ja Ryyni 22+4

perjantai 31. elokuuta 2007

Viime päivät ovat menneet tiukasti töissä, enkä juurikaan ole ehtinyt istumaan koneella. Olen kiireapuna eräässä tutkimuslaitoksessa jossa työ on fyysisesti raskasta ja niinpä illat ovat menneet lähinnä lepäillessä ja vatsaa rauhoitellessa. Kyllä huomaa ettei enää jaksa samalla tavoin kuin ennen. 10 kilon betonilaattojen kantelu pitää lämpimänä viileässä laboratoriossa ja kun iltapäivällä kantaa vielä pari 20 kilon näyteastiaa ympäri labraa tietää illalla tehneensä töitä ja Ryynikin tietää että tänään ole vain lököilty sohvalla. Yhden potkun uskon tunteneeni, mutta muuten tunnen liikkeet lähinnä pyörivänä tunteena vatsassa. Onkin todella rauhoittavaa raskaan päivän jälkeen tuntea tuttu pyörintä vatsassa, ainakin hän voi normaalisti. Muutenkin olen alkanut tuntea vauvan todella vauvaksi liikkeiden myötä ja jutellut hänelle iltaisin.

Meillä oli viikolla periaatteessa kaksivuotisvuosipäivä mieheni kanssa. Periaatteessa siksi, että olemme tunteneet noin 5 vuotta ja toiseksi tapailimme satunnaisesti ja soittelimme melkein puolen vuoden ajan toisillemme, ennen kuin uskalsimme alkaa puhua yhdessä olemisesta. Tuntuu kuin olisimme olleet yhdessä jo paljon pitemmän aikaa, niin paljon olemme ehtineet tehdä ja kokea. Vuosipäivä meni kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ohi kummankaan huomaamatta ollessamme eri paikkakunnilla töissä. Ehkäpä minun täytyy keksiä jotain erityistä viikonlopulle sekä vuosipäivän että Villen tulevien synttäreiden kunniaksi.

keskiviikko 22. elokuuta 2007

Pelon hetkiä

Meillä koettiin viimepäivinä pieniä pelon hetkiä. Olin kaupungilla ja istuin kädet sylissä odottaen vuoroani kun asentoavaihtaessani tunsin voimakasta kipua istukan kohdilla. Kipu oli todella voimakas ja saman tien vauva lähti liikkeelle ja jatkoi riehumistaan pitkään. Säikähdin, mutta ajattelin että se menee ohi ja jatkoin asioiden hoitoa ennen kotiin pyöräilyä. Kotona aloin kuitenkin huolestua kun vauva ei millään meinannut rauhoittua ja vatsaa oli nipistellyt koko illan. Aamulla vauva oli ihan hiljaa ja liikkumatta (mikä tuntui vieläkin pelottavammalta), mutta nipistelyt jatkuivat joten soitin neuvolaan. Terveydenhoitaja uskoi, että kyseessä tuskin on mitään vakavaa, mutta koska nipistykset saattavat olla supistuksia ja koska liikkeitä ei tunnu, on parempi tarkistaa löytyykö sydänäänet vielä. Onneksi sydänäänet löytyivät ja olivat ihan normaalit ja kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Todennäköisesti kyseessä on vain sattuma. Ehdin jo miettiä mitä kaikkea pahaa olen mahdollisesti voinut tehdä, että menetän vauvan. Onneksi jokin järki kehotti unohtamaan polkupyöräilyn pitkin pomppivia mukulakivikatuja pitkin ja päädyinkin kävelemään rauhallisesti puistoreittiä neuvolaan. Eräs ystävä nauroikin, että minä varmaan pyöräilen synnyttämäänkin.

Otimme hieman valokuvia kasvavasta masustani. Kovin suuri se ei vieläkään ole, mutta selkeästi havaittavissa kuitenkin.


Niin ja tämä toinen terveydenhoitaja oli muuten sitä mieltä, että painonnousu on suorastaan ihanteellista.

sunnuntai 19. elokuuta 2007

Ultrakuvia ja lisää nuttuja

Aluksi neuvolakuulumisia. Kävin ensin rakenneultrassa, joka siis on tässä uudessa kotikaupungissamme ainut ultra. Sormet ja varpaat ja kaikki muutkin osat ovat Ryynillä paikoillaan ja muutenkin vauva vastaa viikkoja ja näytti tyytyväiseltä. Tälläkin kertaa Ryyni muisti vilkuttaa minulle, kuin sopimuksesta, heti kun ultraäänilaite painui vatsalle. Sukupuolta ei kyllä tuosta ultrasta olisi mitenkään voinut päätellä, eikä terveydenhoitajakaan asiasta mitään puhunut. Emme kyllä olisi edes tahtoneet tietää kumpi hän, mutta ihan pojalta hän näyttää ja tuntuu. Seuraavana päivänä olikin jo neuvola, jossa opiskelijatyttö totesi verenpaineen ja hemoglobiinin olevan edelleen laskussa, mutta painon sen sijaan reilussa nousussa. Nyt sitä on jo huimat 56,5 kiloa, eli viisi ja puoli kiloa koko aikana,mutta kun nousu on ollut 150 g enemmän kuin se sallittu 500 g viikossa. En ole kyllä yhtään huolissaan. Kaikki siis vauvan osalta hyvin.



Löysin kivan ohjeen vauvan villatakkia varten Drops designilta. Valitettavasti vain ohjeen alpaca- lankaa ei saa täältä Oulusta, enkä viitsinyt ruveta paria kerää tilaamaan. Korvasin langan Sandnes Mandarin Petit- langalla. Se on kuitenkin täysin erityyppinen lanka, joten saa nähdä mitä siitä tulee. Ainakin näyttää aika suurelta vastasyntyneelle, vaikka ohjeen mukaan koko olisi 50/58. Jos tuosta ei tule hyvä, niin ehkä sitten tilaan oikeat langat.



Väri on kuitenkin aivan ihana ja malli mieleinen joten voihan Ryyni käyttää tuota vaikka sitten kaksivuotiaana, kuten äitini mielestä takakappaleen koko vastaa. En saanut sitä toivomaani työpaikkaa ja kun isäni työpaikalla, jossa opiskeluaikana kävin tarvittaessa auttamassa, ei tarvita apua kuin aina silloin tällöin, minulla kyllä riittää aikaa neuloa useampikin nuttu.

keskiviikko 8. elokuuta 2007

Nuttuja

Villen aloitettua työt, minä yritän jaksaa kotosalla. En kuitenkaan ole yhtään kotirouva- tyyppiä ja niinpä jo parin päivän jälkeen kyllen totaalisen kyllästynyt. Vatsantarkkailun lisäksi olen alkanut miettiä hankintoja vauvaa varten tarkemminkin. Kävin lastenvaateliikkeissä ja tavaratalojen lastenosastoilla (ja niitä täällä Oulussä ilokseni kyllä riittää) katselemassa vaatteita. Ihania pieniä vaatteita, mutta miksi ne ovat niin selkeästi jommalle kummalle sukupuolelle. Suurinosa vaatteista kun on joko vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä. En kyllä sinänsä koe ongelmaksi pukea tyttöä siniseen tai poikaa punaiseen, mutta olisi mukava löytää vähemmän sukupuolierottelevia värejä, varsinkin kun emme ollenkaan tiedä kumpi Ryyni on. Missä kaikki vihreät, oranssit ja ruskeat vaatteet ovat?? Valmisvaatteiden lisäksi olen alkanut etsiä ohjeita villavaatteita varten. Tammikuussa syntyvä Ryyni tarvitsee niitä varmasti joten kun kerran aikaa on voisin yrittää tehdä jotain itse. Samoin olen miettinyt kestovaippojen teon kokeilua. Äitini lahjoitti minulle vanhan saumurinsa jolle hänelle ei ole käyttöä, joten jos vain hyvät kaavat jostain löytyy täytyy ainakin kokeilla. Onneksi olen paikallistanut jo kirjaston joten eiköhän ohjeita löydy.

Kaikesta huolimatta odotan kuitenkin koko ajan puhelinsoittoa töihin pääsystä. Saatan mahdollisesti päästä pariksi kuukaudeksi naapurikaupukiin töihin (mikä tosin tarkoittaa sitä että asun viikot vanhempieni luona) ja todella toivon että pääsen. Viisi kuukautta tyhjän panttina kotona tuntuu lähinnä rangaistukselta.

sunnuntai 5. elokuuta 2007

Me muuttajat

Meistä tuli oululaisia! Koko viime viikko meni tavaroiden siirtämiseen ensin Mikkelistä Ouluun ja sen jälkeen vielä omille paikoilleen. Toivottavasti ei tarvitse muuttaa muutamaan vuoteen uudestaan, sen verran kamalaa puuha se on. Tai ei se varmaan olisi niin kamalaa jos muuttaisi vain parin korttelin verran ja muuttoauto olisi niin suuri että kaikki tavarat mahtuisivat yhdellä kerralla helposti sisään. Lisäksi tämä tavaroiden laatikoista purkaminen ja paikkojen etsiminen käy työstä. Kirjahylly ei millään riitä kirjoille ja vaikka kaappitilaa on reilusti enemmän kuin edellisessä asunnossa, silti tavarat ei tunnu mahtuvan mihinkään. Olisikohan meille vahingossa eksynyt jonkun muunkin tavarat. Onneksi tilanteesta selviää ostamalla lisäosia kirjahyllyyn ja pari muutakin säilytyskalustetta sekä karsimalla vielä kerran tarpeettomia tavaroita.

Vatsa on alkanut kunnolla kasvaa. Olen yrittänyt etsiä vaatteita ystäväpariskunnan häihin, joita vietetään viikon kuluttua. Vanhat hameeni eivät mahdu päälle ja paidan helmat ovat käyneet lyhyiksi, siitäkin huolimatta etteivät muut muka vieläkään mitään huomaa. Vatsa ei kuitenkaan ole niin suuri, että äitiysvaatteet olisivat vielä järkeviä, mutta valitettavan moni kaunis mekko on täytynyt jättää kaupanrekille. Lisäksi kauppoihin on ilmestynyt syysvaatteet ja kesämekot ovat aika vähissä. Onneksi en paini tämän ongelman kanssa Mikkelissä, siellä olisin jäänyt kokonaan ilman. On kuitenkin pelkästään ihanaa että vatsaa pikkuhiljaa pyöristyy ja näkyy päivä päivältä enemmän.

perjantai 27. heinäkuuta 2007

Tavarataivas... vai helvetti?

Eilen oli taas neuvolakäynnin vuoro. Verenpaine on edelleen melko matala, mutta normaalirajoissa kuitenkin. Paino oli noussut pari kiloa, eli lähtöpainoon on tullut 3 ja puoli kiloa lisää. Ihan hyvin ollakseni viikolla 17. Sydänääniä yritettiin myös kuunnella, mutta Ryyni on niin liukasliikkeinen ettei tahtonut pysyä doplerin alla kuin parin sekunnin ajan ja katosi taas. Onneksi kokenut terveydenhoitaja pystyy päättelemäänjopa näistä lyhyistä hetkistä kaiken olevan hyvin.

Olemme tehneet ensimmäisen hankinnan vauvalle. Kävimme varaamassa vauvavakuutuksen. Onhan se kyllä aika kallis investointi, eli 400 euroa varausmaksuineen, mutta koska suvussa on vastikään syntynyt erittäin pieni keskonen ja jostain syystä viimeisen vuoden aikana tuttavapiirissä raskaanaolleista yhtä lukuunottamatta kaikilla on ollut raskausmyrkytys (vaikka se melko harvinaista onkin) ja siihen liittyviä komplikaatioita, näimme parhaaksi varautua. Lisäksi kävimme vakuutusyhtiön naapurissa sijaitsevassa lastentarvikeliikkeessä katselemassa. Luulenpa etten ole ollut missään yhtä hammentynyt ja hukassa kuin siellä tai ehkä korkeintaan autojen varaosaliikkeessä. Valtavasti keikkea omituista tavaraa minkä käyttötarkoitusta emme millään meinannut keksiä ja tavaraa jonka tarpeellisuutta pidämme vähintäänkin kyseenalaisena. Muoviset hoitopöytähärvelit näyttivät pelottavan epäturvallisilta ja etenkin tilaa vieviltä ja miksi vaunuissa pitää olla digitaalinäyttö ja mikä se pyöreä rinkulanmallinen kasetti on joka ilmeisesti liittyy jotenkin vaipanvaihtoon? Tästä kauhistuneena kävimme vielä toisessakin liikkeessä jonka valikoima oli onneksi huomattavasti normaalimman oloinen, mutta edelleen häämentävän laaja. Illalla kuitenkin päädyin tutkimaan internetin keskusteluja liittyen vauvan tarvikkeiden hankintaan. Siis ihan oikeasti ketään loukkaamatta, mutta en aio hankkia ennen Ryynin syntymää tuttimallista kuumemittaria, eiköhän se tavallinen digitaalikuumemittari saa riittää, vaipat voi ottaa paketista eikä mitään erikoispönttöä tarvita. Myöskin kaukalopeitot, tutindesinfiointilaitteet, sekä synnytysmusiikkicd:t ja itkuhälytin 200 m kantoalueella (kellä ylipäätään on niin suuri asunto että päästä päähän on 200 metriä??) jäävät meiltä hankkimatta. Saatan jokupäivä olla erimieltä, mutta ainakaan ennen synnytystä noita ei meille hankita.

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Masunkasvua

Pikkuhiljaa alkaa mahani viimein pyöristyä. Ei sitä kukaan ulkopuolinen vielä varsinkaan vaatteiden läpi huomaa, mutta se entinen kuoppa on muuttunut kuperaksi kummuksi. Varsinkin iltaisin, kun vatsa on lisäksi turvoksissa kaikesta päivän aikana syödystä, on ihana silitellä pientä alkavaa kumpua. Olimme viime viikonloppuna hautajaisissa pohjoisessa ja olin ottanut mukaani ainoan tumman hameeni. En sitten huomannut sovittaa hametta etukäteen, kun kyseessä oli kuitenkin vaate joka aiemmin oli hiukan reilu. Yllätyksekseni hame oli käynyt puristamaan. Onneksi mahtui kuitenkin päälle, koska muita vaatteita en ollut varannut, mutta olo oli aika hieman tukala. Nyt alkuviikon aikana olen huomannut saman efektin muutamien muidenkin vaatteiden kanssa. Ilmeisesti joudun luopumaan lempifarkuistani toistaiseksi.

Kun pahoinvoinnit loppuivat, tilalle ilmestyi voimakas heikotus. En jaksanut seisoa kuin parikymmentä sekunttia pystyssä jonka jälkeen oli etsittävä tuoli ja istuuduttava etten pyörtyisi. Minulla on nuorempana ollut ongelmia hemoglobiinin kanssa, joten otin yhteyttä neuvolaan veriarvojen tarkistusta varten. Päivystysnumeroon vastaava nainen sai säikäytettyä minut pahasti kysymällä miten nopeasti pääsen tulemaan vastaanotolle. Siis kun yleensä täällä saa jonottaa aikoja muutenkin ja olin varautunu kinuamaan ylimääräistä pika-aikaa jo varattujen aikojen välistä. Olin varma että jostain vakavasta täytyy olla kyse kun kerran käsketään tulla jo kahdenkymmenen minuttin päästä. Perille päästyäni tajusin, että nopea ajan saanti johtui siitä, että kaikki muut neuvolapalvelut paitsi raskauden seurannat oli suljettu heinäkuun ajaksi lomien takia. Jälkikäteen kyllä nauratti oma vauhkous. Veriarvotkin olivat hyvässä kunnossa, samoin pissanäyte oli puhdas. Heikotuksen syyksi hän epäili jumissa olevia hartioitani jotka estävät veren pääsyn aivoihin. Ja tämän diagnoosin hän teki vain kysymällä mitä teen työkseni. Meillä konttorirotilla hartiavaivat ovat niin yleisiä, ettei niihin itsekkään aina kiinnitä huomiota. Onneksi ihana mieheni on loistava hieroja ja parin illan hierontasessioiden jälkeen huimaukset ovat kadonneet.

Kaiken lisäksi ihana neuvolatätini ehdotti sydänäänten kuuntelemista lopuksi, kun tässä ei hänellä ainakaan ole mitään kiirettä ja niinpä sain kuulla ylimääräisen kerran Ryynin äänet. Ainakaan neuvolapalveluista en voi valittaa yhtään tässä kaupungissa, missä muuten mikään ei ikinä toimi.

tiistai 10. heinäkuuta 2007

Isovanhempia

Vietimme viikonlopun Villen vanhempien luona. En ollut nähnyt heitä kuin ihan pikaisesti vauvauutisten kertomisen jälkeen (jotka Ville siis hoiti puhelimessa), joten hieman jännitti millainen hössötys ja tarkkailu minua seuraa. Ville oli kyllä uutista kertoessaan sanonut äidilleen ettemme halua tästä mitään numeroa, varsinkaan kun itsekkin vasta totuttelemme asiaan, eikä koko sukua ole tarpeellista informoida ennen kuin aikaisintaan syksyllä. Ilmeisesti viesti oli joteensakin mennyt perille, sillä muutamia voinnin kyselyjä ja riittävän syömisen tarkastuksia lukuunottamatta sain olla rauhassa ja keskityimme muihin juttuihin. Tosin tietysti koko suku jo asiasta tietää.

Sen verran vauvasta kuitenkin puhuttiin, että he olivat pohtineet miksi haluavat itseään kutsuttavan vauvalle. Anoppi tahtoo olla ehdottomasti mummo, ei mummi tai mumma missään nimessä. Appi sen sijaan oli mieltynyt isoisä- nimitykseen. Anoppia tämä harmitti, sillä eihän sellainen yhdistelmä sovi: mummo ja isoisä. Päätimme Villen kanssa olla ottamatta kantaa. Eiköhän ne sitten luonnostaan muotoudu sopiviksi kun se aika koittaa.

Olipa ihanaa viettää viikonloppu ilman että itse tarvitsi huolehtia mistään ja sai vain rentoutua. Appi oli jopa tutkinut autostamme kuuluvaa omituista ääntä ja todennut sen paljon helpommaksi ja halvemmaksi korjattavaksi kuin mitä itse pelkäsimme. Sunnutai- iltana koitti karu paluu pahvilaatikoiden ja pyykkikoneen ääreen, missä kaikki on taas tehtävä itse.

Mimmu ja Ryyni 13+5

perjantai 6. heinäkuuta 2007

Pakkailua ja vatsan tarkkailua

Tällä hetkellä elämme muuttolaatikoiden keskellä. Muutamme kuun vaihteessa Ouluun ja koska tavaraa on kertynyt niin valtavasti, olemme aloittaneet pakkaamisen jo nyt. Käytännössä vasta neljä laatikkoa on pakattu, lähinnä kirjoja ja liinavaatteita, mutta kun ajoissa aloittaa ehtii käydä kaapit läpi huolella ja miettiä mitä kannattaa enää säästää ja mitkä joutaa kiertoon. Kirpputoripöytä onkin jo varattu ensi viikoksi. Kauhean rankaa tämä elämän pakkaaminen laatikoihin on muutenkin, eikä tämä raskausväsymys tee hommasta yhtään helpompaa. Kaapin tai laatikoston luokse on tuotava tuoli, koska yli parin minuutin seisoskelu saa aikaan huimausta ja muutenkin käsillä on oltava pakkaustarvikkeiden lisäksi runsaasti vettä ja jotain naposteltavaa. Olemme muuttaneet jo useaan kertaan elämämme aikana, melkeinpä kerran vuodessa sen jälkeen kun kotoa olen muuttanut. Olen ehtinyt asua yksistään tässä kaupungissa jo 5 eri asunnossa. Tässä muutossa on hyvää kuitenkin se, että koskaan aiemmin ei muuttoavun hankkiminen ole ollut yhtä helppoa. Ville onkin hommannut pari riskimpää kaveriaan avuksi huonekalujen ja isompien tavaroiden viemiseen ja lisäksi useampi minun kavereistani sekä vanhempani ovat tarjoutuneet avuksi. Onneksi tarjokkaita löytyy kun en itse oikein tahdo jaksaa. Väsyn helposti jos minun täytyy tehdä jotain seisaaltaan ja kärsin heikotuksesta ja huimauksesta. Edellisellä lääkärikäynnillä todettiin verenpaineeni olevan melko alhainen ja toivon mukaan seuraavalla neuvolakäynnillä (joka siis on ennen muuttoa) tarkistetaan myös hemoglobiiniarvot.



Mahani ei ole kasvanut vielä ollenkaan ja se kyllä hieman harmittaa, sekä minua että Villeä. Tuntuu hölmöltä sanoa olevansa "jo" neljännellä kuulla raskaana kun vatsa on ihan litteä. Ja hölmistyneitä katseita olenkin saanut kun asiasta olen kertonut. Keskustelupalstoilla monet kertovat jo ennen kymmenettä viikkoa vatsan olevan jo niin näkyvissä, että ystävät ovat raskauden huomanneet. Vatsakummun lisäksi odotamme kovasti liikkeiden tuntemista. Jotkut odottajat väittävät tuntevansa liikkeitä jo tässä vaiheessa ja Villekin on varma kuulleensa liikkeiden aiheuttamia molskahduksia. Itse en tunne yhtään mitään, ajoittaista lantiosärkyä lukuunottamatta. Emme millään malttaisi odottaa, että jotain konkreettista näkyisi ja tuntuisi. Ilmeisesti saamme odottaa vielä pitkään, sillä äitini nuorinta veljeäni odottaessaan oli yllättänyt muutaman työkaverin kertomalla olevansa jäämässä parin viikon kuluttua äitiyslomalle. Hänellä vatsa tuli näkyviin vasta aivan loppuvaiheessa ja kasvoikin eniten juuri kahden viimeisen raskauskuukauden aikana.

Mutta nyt takaisin laatikoiden pariin.

Mimmu ja Ryyni 13+1

torstai 28. kesäkuuta 2007

Ultrakuvia

Tänään kävimme niskapoimu-ultratutkimuksessa keskusairaalassa. Olipahan kokemus! Jouduimme odottamaan yli puolitoistatuntia ennen kuin viimein pääsimme tutkimukseen. Ennen tutkimusta kun ei saa pariin tuntiin käydä vessassa oli todella fyysistäkin kärsimystä odottaa vielä pari ylimääräistä tuntia. Vastaanottoapulaiset vain pyörittelivät rauhallisesti papereita ja katselivat odottajien kanssa televisiostä saippuasarjojen uusintoja sillä aikaa kun kätilöt juoksivat pitkin käytäviä etsien papereita ja tullen jopa odotushuoneeseen mittamaan muutamilta odottajilta verenpainetta. Kun viimein pääsimme tutkittavaksi kätilö puhui puolet ajasta puhelimessa antaen etädiagnooseja ja hoito-ohjeita samalla kun tökki vauvaa alakautta käytettävällä ultraäänilaitteella. Suomen terveydenhoidossa todellakin olisi varaa uudelleenorganisointiin.


Itse ultraäänitutkimus oli todella upeaa. Ilmeisesti vauvakin oli kyllästynyt odotteluun ja kiusasi kätilöä esittelemällä lähinnä selkäänsä ja hyppimällä niin nopeasti ettei kätilö ehtinyt mukaan. Ihan selkeästi vanhempiinsa tullut itsepäinen yksilö. Nyt vasta todella tajuaa että me todella saamme puolen vuoden kuluttua vauvan, kun näki pienen ihmisen liikkuvan kuvaruudulla. En ole tiennyt Ryynin olevan jo niin valmiiksi rakennettu pakkaus, että jopa ruuansulatuselimet toimivat. Näimme jopa pienet sormet ja korvat. Niskapoimun perusteella hänen pitäisi olla myös kromosomeiltaan täysin terve. Jostain syystä, ehkäpä juuri itsepäisyytensä ja hupsujen liikkeidensä takia (Ryyni muisti kääntyä joka kerta vaakatasossa toisinpäin niin ettei niska vahingossakaan näy kätilölle) meille tuli molemmille olo, että Ryynistä tulee poika. Ja tottakai tästä ensimmäisestä ultrasta jo näki, että loistava laskettelija ja tanssija hänestä ainakin tulee ja otteet polkupyörästäkin ovat jo luonnostaan tuttuja. Liikuttavinta oli kuitenki se, että pyyntöjemme mukaisesti Ryyni vilkutti meille pientä kättään. Miten niin syntymättömälle lapselle ei muka voisi opettaa temppuja.


tiistai 12. kesäkuuta 2007

Harrastuksia...

Luimme neuvolasta saamiamme raskausoppaita. Useimmissa neuvotaan tulevaa äitiä olemaan kärsivällinen miehen kanssa, koska alkuraskaudesta mies on usein hyvin hämmentynyt eikä meinaa ymmärtää odottajan väsymystä ja pahoinvointia kun raskaus ei vielä varsinaisesi näy. Muutenkin kehotetaan ymmrtämään tulevaa isää, koska kun hänellä ei ole oireita hänen on vaikea ymmärtää koko lapsi asiaa. Muutenkin isäksi tulon pitäisi olla miehelle suurempi järkytys kuin äidiksi tulo naiselle. Meillä kyllä taitaa olla toisin päin. Vaikka kärvistelen näiden kaikkien mahdollisten oireiden kanssa, minun on edelleen vaikeaa tajuta, että kasvatan sisälläni ihan oikeaa ihmistä. Se tuntuu niin uskomattomalta. Edelleen herää välillä epäilys, että vain kuvittellen koko asian ja olen onnistunut huijaamaan koko paikallista terveydenhoitojärjestelmää.

Mies sen sijaan on sisäistänyt asian jo melkein liiankin hyvin. Hän löysi keskustelu palstan jossa tulevat ja jo nykyiset isät pohtivat missä vaiheessa lapselle voi alkaa hankkia harrastusvälineitä. Ilmeisesti puoli vuotta ennen syntymää ei ole lainkaan liian aikaista tilata lapselle ensimmäistä maastopyörää ja laskettelusuksetkin voi hankkia varastoon jo hyvissä ajoin kunhan säilyttää hvyin etteivät ruostu. Meillä pohditaan lisäksi minkä kokoisella leijalla olisi hyvä aloittaa leijalennätys harrastus ja miten lapsen saisi innostumaan vanhempien harrastuksista ilman painostusta. Ja siis tuleva lapsi on noin 3 senttiä pitkä ja viikon lopussa häntä voidaan alkaa kutsua sikiöksi.

Ei sillä, harrastukset ovat meille kyllä todella tärkeitä ja suuria intohimon kohteita. Terveydenhoitajan varomaton naurahdus, että kaikkea saa tehdä kunhan et syöksylaskua ja vuorikiipeilyä tai alamäkiajoa harrasta, sai meidät vakaviksi. Minua ei naurattanut, sen verran lähelle omia harrastuksia nuo menevät. Eli ei siis laskettelua ensi talvena ja tänä kesänäkin pitää löytää loivemmat maastot maastopyöräilyyn ja vaeltamiseen. Pahalta se tuntuu, yllättävän pahalta, mutta sinun vuoksesi Ryyni mitä vain, kunhan tulet mukaamme mahdollisimman pian.

perjantai 8. kesäkuuta 2007

Neuvolassa

Ensimmäinen neuvolakäyntikin on nyt siis takana. Ville halusi tulla mukaan ja yllättävän paljon asioita kysyttiin myös häneltä. Näin jälkikäteen on kyllä ihan loogista, että kysyttiin, sillä isänkin perimä tietysti vaikuttaa sikiöön ja raskauteenkin. Eniten häneltä kuitenkin kysyttiin alkoholin ja muiden päihteiden käyttöön liittyviä kysymyksiä.

Kun aikaa varatessani kuulin, että ensimmäisellä käynnillä vastassa on sijainen, olin aivan varma, että saamme hoitajaksi jonkun tytön jolla on opinnotkin vielä kesken. Ei sillä että minulla olisi mitään opiskelijoita vastaan, mutta kun on kyse itselle ekasta kerrasta ja vielä asiasta joka herättää voimakkaasti tunteita, olin hieman peloissani. Ja mitä sellainen opiskelija typykkä edes mitään voi tietää jos ei itse ole koskaan ollut raskaana?? Vastassa oli kuitenkin erittäin osaavan oloinen ja ihastuttava nuori hoitaja, joka osasi vastata kaikkiin kysymyksiini. Kiitoksia vain suuresti Hanna- Riikka.

Luulin, että ensimmäinen kerta käsittäisi vain keskusteluja ja ohjeita, mutta niiden lisäksi otettiin myös näytteitä ja tehtiin kokeita. Suurin järkytys oli se, että jokaisella käynnillä otetaan verikokeita. Poden todella pahaa neulakammoa. Verenpaineeni olivat varmasti normaalia korkeammat, kun hoitaja toi hemoglobiinitestiä varten neulan pöydälle jo verenpaineen mittauksen aikana. Hän tosin iloisena lohdutteli, että eihän tämä vielä mitään, kohta otetaan näyte myös kyynärtaipeesta. Oikeasti hän oli todella ystävällinen ja kannustava, mutta en voi sille mitään, että kaikki neula kädessä lausutut sanat kuulostavat korviini härnäykseltä.

Näiden koettelemusten jälkeen lähdimme kotiin mukanamme iso pino oppaita ja lomakkeita. Tänään olenkin yrittänyt täyttää niitä ja muistella mihin mikäkin pitäisi palauttaa. Lisäksi olen yrittänyt varata aikaa niskapoimu-ultraan, minkä vuoksi olen soittanut sairaalan eri yksiköihin kun näin kesä aikaan kaikki ovat lomalla, eikä kenelläkään ole tietoa kuka nyt vastaa ajanvarauksesta. Lisäksi olen soitellut ympäriinsä selvittääkseni mihin PLV- näyte tulee toimittaa ja milloin. En tiedä onko tässä kaupungissa jotenkin hankalammat järjestelyt, onko kaikki vain kesän syytä, vai onko minulla vain niin auttamattoman huono muisti etten muista miten hoitaja neuvoi toimimaan, mutta on tämä jo nyt niin hankalaa, että miten ihmeessä selviän myöhemmin kaikesta Kelan, vakuutusyhtiön ja tulevan kotipaikkamme neuvolaan vaihtamiseen liittyvistä lomakkeista.

tiistai 5. kesäkuuta 2007

Perhepotretti

Eilen siis kävin varhaisultrassa, eli yksityisellä lääkärillä ultraäänitutkimuksessa varmistamassa, että kaikki on hvyin ennen kuin menen neuvolaan. Ville tahtoi tulla mukaan ja niinpä saimme molemmat nähdä puolitoista senttiä elämää ja pienen pienen sydämen sykkivän kiivasta tahtia. Eipä tuosta kuvasta totta puhuakseni vielä vauvaa tunnista, mutta tuo sumuinen mustavalkoinen kuva saa olon oudon rauhalliseksi ja varmaksi. Ihana lääkäri myös helpotti oloamme, varsinkin kun hän vakuutti, ettei tämä enää voi mennä kesken. Niin vahvalta liikkeet näyttävät.

Nyt kun saimme varmuuden uskallauduimme kertomaan lopuillekin perheenjäsenille Ryynistä. Odotetusti tulevat isoisät ovat innoissaan. Toinen kahdesta tulevasta enosta myös onnitteli ja iloitsi suuresti. Sen sijaan toinen tulevista enoista tuumi tyypillisen nasevaan tapaansa, että jaaha, taas yksi uusi jolle täytyy ostaa joululahjoja... Uskoisin hänen kuitenkin oikeasti olevan iloinen puolestamme.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2007

Kiinni jäin

Niinhän siinä tietysti kävi, että jäin töissä kiinni raskaudesta. Juuri kun pääsin sanomasta, että epäilen muiden tarkkailevan, niin heti seuraavana päivänä epäilyni vahvistuivat oikeiksi. Juttelimme kahvitauolla työkavereiden kanssa tulevaisuudesta töitteni suhteen. Minulla on määräaikainen työsopimus joka loppuu parin kuukauden kuluttua. Sopimusta kyllä jatkettaisiin ja on kyllä jo useampaan otteeseen jatkettu, mutta nyt kun Ville sai vakituisen työpaikan Oulusta, en taida enää ottaa jatkoa vastaan. Siinä sitten jutellessamme työtilanteestani ja ylipäätään tulevaisuudestani paljastui että olen raskaana, enkä kehdannut asiaa kieltääkään. Se ei vielä hämmästyttänyt, että viereisen työpöydän ääressä istuva oli jo tajunnut minun olevan raskaana, mutta kun jopa toisella puolella taloa työskentelevät olivat asian jo huomanneet "ajat sitten". Ilmeisesti muutkin olivat havainneet pahoinvointini. Pari ystävääni kyllä väittävät mahani jo pyöristyneen, mutta todennäköisesti se on vain turvotusta. He tosin ovat nähneet minut useasti ilman paitaa, joten osaavat ehkä arvioida vatsani kokoa ihan eritavalla kuin työkaverit. Olisikohan todellakin jo aika kertoa perheelleni vauvasta...

Huomenna menemme ultraäänitutkimukseen. Hiukan jo jännittää. Varsinkin kun nyt jäin kiinni, mieleeni on hiipinyt pelko, että ei siellä mitään vauvaa olekkaan. Ehkä minulla onkin vain jokin vakava sairaus...

keskiviikko 30. toukokuuta 2007

Pahoinvointia ja havaintoja

Olen viimein palannut. Pahoinvointi on vetänyt illoiksi sohvan nurkkaan, eikä tietokone ole oikein houkutellut. Onneksi olen kyennyt käymään koko ajan töissä, mutta tehtäviä täytyi hieman järjestellä. Onneksi työnkuvani on joustava ja järjestelyjä on helppo tehdä, kun kukaan muu ei ole riippuvainen tekemisistäni, enkä itse ole riippuvainen muista. Valitettavasti 7 tunnin istuskelu tietokoneen edessä hämärässä huoneessa vain pahentaa pahoinvointia, joten iltapäivisin olen ollut jo melkoisen apea ja vihreä. Olen ollut havaitsevani pientä tarkkailua osaltani. Eilen kahvitauolla söin pilttiä, kuten monena muunakin päivänä sen jälkeen kun tulin raskaaksi. Olen ollut huiman nälkäinen. Eräs työkaveri istui minua vastapäätä ja kysyi, että jos saa udella, niin miksi syön pilttiä? Hänen poikansa on kuulemma allerginen ja hedelmäsoseet ovat niitä harvoja elintarvikkeita joita hänkin voi huoletta ottaa evääksi. Mahdoin olla näky, kun lapoin sosetta vauhdilla suuhuni ja totesin, että siksi kun mun on nälkä. Sain vastaukseksi tietäväisen hymyn. Turvotuksen vuoksi mahani on hieman pyöristynyt ja tarvitsisin taas uudet rintaliivit, mutta periaatteessa ei minusta pitäisi vielä huomata mitään päällepäin.

Ensi maanantaina olemme menossa varhaisultraan, tai perhepotrettiin, kuten Ville asian ilmaisee. Tuleva isä on todella innoissaan tästä mahdollisuudesta nähdä vauva jo nyt. Mietimme pitkään menemmekö ultraan yksityiselle etukäteen, vai odotammeko neuvolan ultraäänitutkimusta. Päätimme kuitenki mennä varmistamaan, että siellä varmasti jo ku elää ja voi hyvin, ennen kuin menemme neuvolaan. Ville erityisesti on iloinen tästä päätöksestä, sillä hänelle tämä raskaus on vielä vain minun väsynyttä hölmöilyä ja vessajuoksuja. Täytyy kyllä myöntää, että ihanan aktiivisesti hän on silti tässä ollut mukana. Pahimpien pahoinvointien aikana, hän on huolehtinut kaikista kotitöistä ja toimittanut minulle sekä aamiaiset, että muutkin ateriat sohvalle. Lisäksi hän on alkanut jutella vatsalle. Vaikkei Ryyni vielä kykene mitään ymmärtämään, reagoimaan tai edes kuulemaan, hän haluaa silti niin tehdä. Kun "ei siitä mitään haittaakaan voi pojalle olla". Mille pojalle?? Ville on vakuuttunut että Ryynistä tulee pieni poika, jolle hän voi opettaa pyöräilyä ja laskettelua ja leijanlennätystä. Niin ja oikeastaan polttomoottorilla varustettu radio-ohjattava auto on vauva tärkein varuste, joka tulee hommata jo mahdollisimman pian ennen syntymää. Raskaushormonipäissäni en näiden sanojen jälkeen kyennyt kuin itkemään onnesta.

Mimmu ja Ryyni 7+4

lauantai 19. toukokuuta 2007

Oireilua

Taitaa olla pakko pikkuhiljaa uskoa, että joku siellä vatsassani on. Viimeiset kolme päivää olen kärsinyt pahoinvoinnista. Jännä että sitä kutsutaan aamupahoinvoinniksi, vaikka ainakin minulla se kestää koko päivän ja pahimmillaan jopa yön yli. Lisäksi rintaliivini ovat käyneet ahtaiksi. Kerrankin hyvä syy mennä uusimaan vaatekaapin sisältö.

Varasin eilen ensimmäisen neuvola-ajan. Alunperin ajattelin odottaa vielä viikon ennen soittoa, mutta onneksi tein sen jo eilen. Oman alueeni hoitaja on jäämässä kesälomalle kesäkuun alusta ja sijaisenkin kalenteri oli jo hyvää vauhtia täyttymässä. Sain ajan tiistaille 6.6. eli raskausviikon 9 loppuun.

Mutta nyt on palattava takaisin jääkaapille ja sitten lepäämään. Miten 5mm pitkä olento voikin aiheuttaa tällaisen olon...

maanantai 14. toukokuuta 2007

Sydämen tykytyksiä

Ryynimme sydän on alkanut sykkiä viikonlopun aikana. Hurjaa!

Lainasin kirjastosta Nilsson & Hambergerin teoksen Syntyy uusi ihminen. Kyseessä on upea valokuvateos sikiön kehityksestä munasolun kypsymisestä syntymään saakka. Kirjan ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 60- luvulla ja itse olen tutustunut teoksen lastekirjaversioon jo alle kymmenvuotiaana 80- ja 90- lukujen vaihteessa. Jo silloin sen valokuvat lumosivat minut ja sen mielikuvan perusteella astelin kirjastoon kirjaa kysymään. Viimeisen uudistettu painos on julkaistu vuonna 2003, eli kirjan tiedot ovat tuoreita, vaikka osa valokuvista onkin jo 60- luvulta. Kunhan raskauteni etenee pitemmälle, aion hankkia teoksen ihan ikiomaksi.

Edelleen tämä raskaus tuntuu epätodelliselta, enkä ole uskaltanut tilata vielä edes neuvola-aikaa. Ajattelin odottaa parin viikon päähän. Olen saanut kerran aiemmin keskenmenon ja tahdon odottaa sen ajankohdan ohimenoa. Edellisellä kerralla keskenmeno tapahtui kaksi päivää ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä ja kun hädissäni soitin neuvolaan, että mitä teen, he neuvoivat odottamaan ja tulemaan sovitulle käynnille. Tuntui todella kamalalta kun on juuri menettänyt vauvan ja hoitaa onnittelee iloisenauudesta tulokkaasta ja katsoo ihmeissään kun minä itken koko ajan ja mieskin on huolestuneen näköinen. Tietenkään soitostani ei ollut jätetty merkintää tietoihini.

Ryyni on todellakin vakiintunut Ryyniksi. Alunperin ryyni oli yleisnimitys kaikille sikiöille. Isäni puhui ajasta ennen minua ja sisaruksiani aikana silloin kun sinä olit mannaryynin kokoinen, ja jotenkin ryyni on muutenkin kuvaava nimitys elämän siemenelle. Mieheni kanssa puhuimme suhteen alusta lähtien, että jos joskus saamme ryynin itämään. Edelleenkin tämä kaveri kulkee nimellä Ryyni, mutta nyt taitaa olla aika kirjoittaa hänestä isolla alkukirjaimella.

keskiviikko 9. toukokuuta 2007

Tärinöitä ja lipsahduksia

Ihanaa että minut on jo löydetty. Kiitoksia onnitteluista Mai ja Alia.

Pikkuhiljaa on alkanut ilmestyä oireita, jotka tekevät ryynistä todellisemman. Olen äärimmäisen väsynyt. Nukun jopa päiväunia, mikä ei ole ollenkaan minun tapaistani. Olen jatkuvasti nälkäinen, syön nyt viisi ateriaa päivässä. Minä, joka yleensä syön vain kolme ateriaa päivässä ja nekin lastenkokoa. Rinnat ovat arat ja muutenkin olen ihan turvoksissa. Muutenkin vatsan kohdalla tapahtuvat tuntemukset ovat korostuneet ja olen tullut niistä paljon tietoisemmaksi. Uskomatonta että nämä oireet tulivat näin nopeasti, vasta viikko sittenhän tein sen testin.

Oireiden lisäksi jännitän koko ajan. Mitä jos jokin meneekin vikaan ja saan keskenmenon. Jos esimerkiksi syön jotain väärää. Kuten liikaa teetä, suklaata, raakaa kalaa, tuorejuustoa, mitä tahansa juustoa, pieni kiviä tai kissanhiekkaa (eikä meillä edes ole kissaa). Tai jos teen jotain väärää. Jumppaan liikaa tai liian vähän, kaadun märällä nurmikolla ja kolautan vatsan tai nyrjäytän nilkan enkä muista sanoa lääkärille etten voi ottaa tavallista särkylääkettä, tai jos alkio tippuu matkasta kun ajan töissä metsäautoteitä niin, että auto tärisee kuin pora. Epävarmana esikoisen odottajana intouduin etsimään tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta ja törmäsin kymmeniin foorumeihin, missä suomalaiset kanssasisaret pohtivat listeriauhkaa ja polkupyöräilyn aiheuttaman tärinän vaaroja. Pidin itseäni ennen ehdottomasti järki-ihmisenä. Teen ja perustelen kaiken ennemmin järjellä kuin tunteilla. Kuvittelin, että selviäisin myös lasten hankkimisesta järjellä, mutta huomaan olevani suorastaan vauhko ja pohtivani täysin älyttömiä vaaroja jotka ryyniäni voi kohdata. Eikä pienin syy huoleen ja jännitykseen ole se, että jonkun tutkimuksen mukaan suurin uhka vauvalle on äidin stressi.

Päätimme heti testin tehtyäni, että emme kerro ryynistä vielä kenellekkään mitään. Ainoastaan paras ja läheisin ystäväni sai kuulla asiasta heti ihan siltä varalta, että jos saan keskenmenon löytyy tukeva olkapää. Kuitenkin eräs ystäväni arvasi jostain omituisesta sanan puolikkaastani ja nyt hänkin tietää. En siis suoraan kertonut hänelle, mutta jostain mitä sanoin, mikä ei edes liittynyt millään lailla koko raskauteen tai edes vauvoihin ja lapsiin yleensä hän aavisti ja kysyi olenko raskaana. Lisäksi olen miettinyt kertoisinko äidilleni. Ihan vain siksi, että eikös raskausjutut ole periytyviä äidiltä tyttärelle, niin hän voisi antaa minulle vinkkejä. Tällä menolla koko ystävä ja tuttavapiiri sukulaiset mukaan lukien tietää asiasta jo ensiviikolla. Omituista miten helposti tulee lipsautettua jotain, mistä läheinen ihminen aavistaa jo jotain erikoista tapahtuvan.

maanantai 7. toukokuuta 2007

Toiset kaksi viivaa

Toinen testi tuli tehtyä aamulla ja kyllä tässä taidetaan ihan oikeasti olla raskaana. Kaksi viivaa edelleenkin selvästi näkyvissä, vaikka testi muuten oli aika outo. Tuleva isä on niin tohkeissaan, että eilen kävimme katselemassa jo leluhyllyjä supermarketissa ja tänään hän kävi katsomassa Stokken vauvanhuonekalujen hintoja. Ei sillä ettenkö itsekkin olisi innoissani. Tapasin lounaalla ystäviäni ja vaikeuksia oli pitää tämä suuri uutinen sisällä vielä jonkin aikaa. Aika epätodellinen olo minulla edelleenkin on, kun muita oireita kuinväsymys ei ole ilmestynyt.

sunnuntai 6. toukokuuta 2007

Kaksi viivaa

Jokin ihmeellinen intuitio kävelytti perjantaina töiden jälkeen apteekkiin ostamaan raskaustestin, vaikkeivat menkat olleet vielä varsinaisesti edes myöhässä. Vahvoista epäilyksista huolimatta, onhan näitä testejä tullut tehtyä turhaan jo vaikka kuinka monta, testin ikkunoihin muodostui kaksi viivaa. Haaleita viivova, mutta kuten ystäväni totesi, kaksi viivaa on kuitenkin aina kaksi viivaa. Näin siis alkaa matkamme kohti uutta tulokasta, perhettä.

Voisin aluksi kertoa hieman meistä ja miten kaikki oikein sai alkunsa. Olemme kaksi juuri valmistunutta insinööriä pienessä Itä- Suomalaisessa kaupungissa. Tapasimme kohta viisi vuotta sitten, kun aloitimme opinnot samassa koulussa, samalla luokalla. Ensimmäiset pari vuotta olimme vain kavereita. Eräissä opiskelijabileissä sitten päädyimme juttelemaan samaan pöytään ja kun olimme ainoat saman harrastuksen jakavat huomasimme pian istuvamme kahdestaan ja viihtyvämme toistemme seurassa. Ensimmäinen kesä meni puhelinsuhteessa 700 km päässä toisistamme.Vuoden kuluttua muutimme yhteen ja hieman vajaa vuosi sitten päätimme, että jätän ehkäisypillerit. Tai totta puhuakseni heitin ne roskiin ihan omasta tahdostani kun lukuisten vaihtojen ja tutkimusten jälkeen tuloksena oli, etteivät ne sopineet minulle. Mikään muukaan ehkäisymuoto ei kuitenkaan tuntunut sopivalta, joten päätimme, että jos tulen raskaaksi niin olemme siihen valmiit. Nyt 11 kuukautta myöhemmin valmiutemme mitataan.

Alku hämmennyksen jälkeen olemme todella innoissamme. Tai ainakin niin innoissamme kuin ensimmäisen testin jälkeen uskaltaa vain olla. Epäusko ja pelko keskenmenosta varjostaa iloamme, mutta päällimmäisenä on silti riemu. Kävin ostamassa uuden testin jonka aion tehdä huomisaamuna. Toivottavasti viivat ovat vahvemmat, jotta todella voin uskoa tämän todeksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...