torstai 28. kesäkuuta 2007

Ultrakuvia

Tänään kävimme niskapoimu-ultratutkimuksessa keskusairaalassa. Olipahan kokemus! Jouduimme odottamaan yli puolitoistatuntia ennen kuin viimein pääsimme tutkimukseen. Ennen tutkimusta kun ei saa pariin tuntiin käydä vessassa oli todella fyysistäkin kärsimystä odottaa vielä pari ylimääräistä tuntia. Vastaanottoapulaiset vain pyörittelivät rauhallisesti papereita ja katselivat odottajien kanssa televisiostä saippuasarjojen uusintoja sillä aikaa kun kätilöt juoksivat pitkin käytäviä etsien papereita ja tullen jopa odotushuoneeseen mittamaan muutamilta odottajilta verenpainetta. Kun viimein pääsimme tutkittavaksi kätilö puhui puolet ajasta puhelimessa antaen etädiagnooseja ja hoito-ohjeita samalla kun tökki vauvaa alakautta käytettävällä ultraäänilaitteella. Suomen terveydenhoidossa todellakin olisi varaa uudelleenorganisointiin.


Itse ultraäänitutkimus oli todella upeaa. Ilmeisesti vauvakin oli kyllästynyt odotteluun ja kiusasi kätilöä esittelemällä lähinnä selkäänsä ja hyppimällä niin nopeasti ettei kätilö ehtinyt mukaan. Ihan selkeästi vanhempiinsa tullut itsepäinen yksilö. Nyt vasta todella tajuaa että me todella saamme puolen vuoden kuluttua vauvan, kun näki pienen ihmisen liikkuvan kuvaruudulla. En ole tiennyt Ryynin olevan jo niin valmiiksi rakennettu pakkaus, että jopa ruuansulatuselimet toimivat. Näimme jopa pienet sormet ja korvat. Niskapoimun perusteella hänen pitäisi olla myös kromosomeiltaan täysin terve. Jostain syystä, ehkäpä juuri itsepäisyytensä ja hupsujen liikkeidensä takia (Ryyni muisti kääntyä joka kerta vaakatasossa toisinpäin niin ettei niska vahingossakaan näy kätilölle) meille tuli molemmille olo, että Ryynistä tulee poika. Ja tottakai tästä ensimmäisestä ultrasta jo näki, että loistava laskettelija ja tanssija hänestä ainakin tulee ja otteet polkupyörästäkin ovat jo luonnostaan tuttuja. Liikuttavinta oli kuitenki se, että pyyntöjemme mukaisesti Ryyni vilkutti meille pientä kättään. Miten niin syntymättömälle lapselle ei muka voisi opettaa temppuja.


tiistai 12. kesäkuuta 2007

Harrastuksia...

Luimme neuvolasta saamiamme raskausoppaita. Useimmissa neuvotaan tulevaa äitiä olemaan kärsivällinen miehen kanssa, koska alkuraskaudesta mies on usein hyvin hämmentynyt eikä meinaa ymmärtää odottajan väsymystä ja pahoinvointia kun raskaus ei vielä varsinaisesi näy. Muutenkin kehotetaan ymmrtämään tulevaa isää, koska kun hänellä ei ole oireita hänen on vaikea ymmärtää koko lapsi asiaa. Muutenkin isäksi tulon pitäisi olla miehelle suurempi järkytys kuin äidiksi tulo naiselle. Meillä kyllä taitaa olla toisin päin. Vaikka kärvistelen näiden kaikkien mahdollisten oireiden kanssa, minun on edelleen vaikeaa tajuta, että kasvatan sisälläni ihan oikeaa ihmistä. Se tuntuu niin uskomattomalta. Edelleen herää välillä epäilys, että vain kuvittellen koko asian ja olen onnistunut huijaamaan koko paikallista terveydenhoitojärjestelmää.

Mies sen sijaan on sisäistänyt asian jo melkein liiankin hyvin. Hän löysi keskustelu palstan jossa tulevat ja jo nykyiset isät pohtivat missä vaiheessa lapselle voi alkaa hankkia harrastusvälineitä. Ilmeisesti puoli vuotta ennen syntymää ei ole lainkaan liian aikaista tilata lapselle ensimmäistä maastopyörää ja laskettelusuksetkin voi hankkia varastoon jo hyvissä ajoin kunhan säilyttää hvyin etteivät ruostu. Meillä pohditaan lisäksi minkä kokoisella leijalla olisi hyvä aloittaa leijalennätys harrastus ja miten lapsen saisi innostumaan vanhempien harrastuksista ilman painostusta. Ja siis tuleva lapsi on noin 3 senttiä pitkä ja viikon lopussa häntä voidaan alkaa kutsua sikiöksi.

Ei sillä, harrastukset ovat meille kyllä todella tärkeitä ja suuria intohimon kohteita. Terveydenhoitajan varomaton naurahdus, että kaikkea saa tehdä kunhan et syöksylaskua ja vuorikiipeilyä tai alamäkiajoa harrasta, sai meidät vakaviksi. Minua ei naurattanut, sen verran lähelle omia harrastuksia nuo menevät. Eli ei siis laskettelua ensi talvena ja tänä kesänäkin pitää löytää loivemmat maastot maastopyöräilyyn ja vaeltamiseen. Pahalta se tuntuu, yllättävän pahalta, mutta sinun vuoksesi Ryyni mitä vain, kunhan tulet mukaamme mahdollisimman pian.

perjantai 8. kesäkuuta 2007

Neuvolassa

Ensimmäinen neuvolakäyntikin on nyt siis takana. Ville halusi tulla mukaan ja yllättävän paljon asioita kysyttiin myös häneltä. Näin jälkikäteen on kyllä ihan loogista, että kysyttiin, sillä isänkin perimä tietysti vaikuttaa sikiöön ja raskauteenkin. Eniten häneltä kuitenkin kysyttiin alkoholin ja muiden päihteiden käyttöön liittyviä kysymyksiä.

Kun aikaa varatessani kuulin, että ensimmäisellä käynnillä vastassa on sijainen, olin aivan varma, että saamme hoitajaksi jonkun tytön jolla on opinnotkin vielä kesken. Ei sillä että minulla olisi mitään opiskelijoita vastaan, mutta kun on kyse itselle ekasta kerrasta ja vielä asiasta joka herättää voimakkaasti tunteita, olin hieman peloissani. Ja mitä sellainen opiskelija typykkä edes mitään voi tietää jos ei itse ole koskaan ollut raskaana?? Vastassa oli kuitenkin erittäin osaavan oloinen ja ihastuttava nuori hoitaja, joka osasi vastata kaikkiin kysymyksiini. Kiitoksia vain suuresti Hanna- Riikka.

Luulin, että ensimmäinen kerta käsittäisi vain keskusteluja ja ohjeita, mutta niiden lisäksi otettiin myös näytteitä ja tehtiin kokeita. Suurin järkytys oli se, että jokaisella käynnillä otetaan verikokeita. Poden todella pahaa neulakammoa. Verenpaineeni olivat varmasti normaalia korkeammat, kun hoitaja toi hemoglobiinitestiä varten neulan pöydälle jo verenpaineen mittauksen aikana. Hän tosin iloisena lohdutteli, että eihän tämä vielä mitään, kohta otetaan näyte myös kyynärtaipeesta. Oikeasti hän oli todella ystävällinen ja kannustava, mutta en voi sille mitään, että kaikki neula kädessä lausutut sanat kuulostavat korviini härnäykseltä.

Näiden koettelemusten jälkeen lähdimme kotiin mukanamme iso pino oppaita ja lomakkeita. Tänään olenkin yrittänyt täyttää niitä ja muistella mihin mikäkin pitäisi palauttaa. Lisäksi olen yrittänyt varata aikaa niskapoimu-ultraan, minkä vuoksi olen soittanut sairaalan eri yksiköihin kun näin kesä aikaan kaikki ovat lomalla, eikä kenelläkään ole tietoa kuka nyt vastaa ajanvarauksesta. Lisäksi olen soitellut ympäriinsä selvittääkseni mihin PLV- näyte tulee toimittaa ja milloin. En tiedä onko tässä kaupungissa jotenkin hankalammat järjestelyt, onko kaikki vain kesän syytä, vai onko minulla vain niin auttamattoman huono muisti etten muista miten hoitaja neuvoi toimimaan, mutta on tämä jo nyt niin hankalaa, että miten ihmeessä selviän myöhemmin kaikesta Kelan, vakuutusyhtiön ja tulevan kotipaikkamme neuvolaan vaihtamiseen liittyvistä lomakkeista.

tiistai 5. kesäkuuta 2007

Perhepotretti

Eilen siis kävin varhaisultrassa, eli yksityisellä lääkärillä ultraäänitutkimuksessa varmistamassa, että kaikki on hvyin ennen kuin menen neuvolaan. Ville tahtoi tulla mukaan ja niinpä saimme molemmat nähdä puolitoista senttiä elämää ja pienen pienen sydämen sykkivän kiivasta tahtia. Eipä tuosta kuvasta totta puhuakseni vielä vauvaa tunnista, mutta tuo sumuinen mustavalkoinen kuva saa olon oudon rauhalliseksi ja varmaksi. Ihana lääkäri myös helpotti oloamme, varsinkin kun hän vakuutti, ettei tämä enää voi mennä kesken. Niin vahvalta liikkeet näyttävät.

Nyt kun saimme varmuuden uskallauduimme kertomaan lopuillekin perheenjäsenille Ryynistä. Odotetusti tulevat isoisät ovat innoissaan. Toinen kahdesta tulevasta enosta myös onnitteli ja iloitsi suuresti. Sen sijaan toinen tulevista enoista tuumi tyypillisen nasevaan tapaansa, että jaaha, taas yksi uusi jolle täytyy ostaa joululahjoja... Uskoisin hänen kuitenkin oikeasti olevan iloinen puolestamme.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2007

Kiinni jäin

Niinhän siinä tietysti kävi, että jäin töissä kiinni raskaudesta. Juuri kun pääsin sanomasta, että epäilen muiden tarkkailevan, niin heti seuraavana päivänä epäilyni vahvistuivat oikeiksi. Juttelimme kahvitauolla työkavereiden kanssa tulevaisuudesta töitteni suhteen. Minulla on määräaikainen työsopimus joka loppuu parin kuukauden kuluttua. Sopimusta kyllä jatkettaisiin ja on kyllä jo useampaan otteeseen jatkettu, mutta nyt kun Ville sai vakituisen työpaikan Oulusta, en taida enää ottaa jatkoa vastaan. Siinä sitten jutellessamme työtilanteestani ja ylipäätään tulevaisuudestani paljastui että olen raskaana, enkä kehdannut asiaa kieltääkään. Se ei vielä hämmästyttänyt, että viereisen työpöydän ääressä istuva oli jo tajunnut minun olevan raskaana, mutta kun jopa toisella puolella taloa työskentelevät olivat asian jo huomanneet "ajat sitten". Ilmeisesti muutkin olivat havainneet pahoinvointini. Pari ystävääni kyllä väittävät mahani jo pyöristyneen, mutta todennäköisesti se on vain turvotusta. He tosin ovat nähneet minut useasti ilman paitaa, joten osaavat ehkä arvioida vatsani kokoa ihan eritavalla kuin työkaverit. Olisikohan todellakin jo aika kertoa perheelleni vauvasta...

Huomenna menemme ultraäänitutkimukseen. Hiukan jo jännittää. Varsinkin kun nyt jäin kiinni, mieleeni on hiipinyt pelko, että ei siellä mitään vauvaa olekkaan. Ehkä minulla onkin vain jokin vakava sairaus...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...