TYTTÖ!!!!

Niin vain olitte oikeassa ja Ryyni onkin ihana pieni tyttö. 49,5 cm ja 3100g täyttä prinsessaa. Eipä tämä ollut synnytyksen ainoa yllätys.

Menimme niin kuin sovittu oli yhdeksäksi sairaalaan yliaikatarkastukseen. Olin todella levoton ja itkuinen edellisen illan ja aamu oli aika hiljainen. Matkalla tosin vitsailimme että ihan hyvin voisi synnyttämään mennä polkupyörälläkin. Sairaalassa saimme odottaa vuoroamme pitkään, koska tietysti he jotka saapuivat vastaanottoon jo käynnistyneinä menivät meidän ohi. Kymmenen tienoilla minulta alettiin ottaa käyrää joka näytti pari pientä supistusta joita en itse edes tuntenut. Seuraavaksi tehtiin niplettetesti jossa supistuksia tulikin muutama laskurin mukaan voimakkaampi, mutta samalla myös vauvan sykkeessä alkoi tapahtua heilahteluja. Itse emme tajunneet tässä vaiheessa vielä minkään olevan vialla ja jäimme odotushuoneeseen odottelemaan gynekologille pääsyä. Gynekologi Ultrasi ja tutki kohdunsuun tilanteen ja totesi että lapsivesi on vähentynyt (tutkimuskertomuksessa lukee että vettä oli vähän) mutta kohdunsuun tilanne on erittäin epäkypsä. Hän päätyi ratkaisuun että aletaan antaa oksitosiiniä ja katsoa miten vauva kestää. Edelleen kuvittelimme kaiken olevan kunnossa, ainoastaan että vähentynyt lapsivesi viittaa yliaikaisuuden olevan pitkällä. Vaatteiden vaihdon jälkeen menimme synnytyshuoneeseen jossa alettiin antaa oksitosiiniä ensin ihan pieni määrä kerrallaan. Ei mennyt kauaa kun kätilö palasi takaisin että oksitosiinit pois ja happea tilalle. Hyvinkin rehellisesti hän kertoi että vauva ei kestä oksitosiinia vaan sydänäänet olivat hetkeksi romahtaneet. Samalla paikalle pelmahti gynekologi, kirurgi ja pari muuta henkilöä jotka totesivat että nyt lähdetään leikkaussaliin. Tässä vaiheessa menin totaalisen paniikkiin: pahin pelkoni oli toteutumassa. Ehdin jo kysyä kätilöltä että voiko minut nukuttaa, ette kykene leikkaukseen pelkässä puudutuksessa ja kätilö lupasi keskustella anestesialääkärin kanssa. He kuitenkin yhdessä puhuivat minut 'valitsemaan' spinaalipuudutuksen, mikä jälkikäteen sanottuna oli kuitenkin hyvä ratkaisu: sain olla mukana. Leikkaussalista en muista juuri muuta kuin että olin täynnä erilaisia letkuja ja laitteita kunnes joku sanoi korvaani että vatsa on jo auki, ei mene enää kauaa. Siinä vaiheessa osasin rentoutua kun tajusin etten todella voi tuntea yhtään mitään. Suhteellisen pian kuulimme sen odotetun rääkäisyn ja kätilö tuli näyttämään pientä tyttövauvaa kuvaillen häntä hyväksi tytöksi. Ville lähti kätilön ja juuri saliin saapuneen lastenlääkärin (jostain syystä hänelle oli unohdettu soittaa että leikkaus on juuri alkamassa) mukana lastenhoitohuoneeseen varmistamaan että tyttö on kunnossa. Jonkin ajan kuluttua Ville palasi innoissaan kertomaan että vauva on täydellinen 10 pisteen tyttö.

Kotiinlähtötarkastuksessa gynekologi paljasti että vauvalla oli ollut napanuora kaulan ja vartalon ympärillä mikä mahdollisesti oli syy miksi sydänkäyrä romahti. Lisäksi kätilö vihjasi että huonolla tuurilla gynekologi olisi saattanut lähettää minut vielä kotiin kun kohdunsuuntilanne oli niin epäkypsä ja ensimmäisissä testeissä muutokset käyrässä olivat vielä niin vähäisiä. Hänen mukaansa tilanne oli ollut tunneista kiinni. Onneksi taivaan voimat olivat kerrankin meidän puolellamme.

Sairaalassa sain todella hyvää kohtelua kätilöiltä. Minua autettiin, neuvottiin ja kannustettiin todella paljon ja sain myös psykologista avustusta heiltä keskustelujen muodossa. Itku oli moneen kertaan herkässä, ensin siksi kun tuntui niin pahalta ettei ensimmäisinä päivinä voinut itse hoitaa vauvaa ja myöhemmin tuon pahasti säikäyttäneen tapauksen takia mitä enemmän sainkin tietoa. Itse sektiosta jäi kuitenkin ihan hyvä mieli. Se ei ollut ollnkaan niin kama kokemus kuin olisin kuvitellut.

Nyt yritämme sopeutua kotimme uuteen asukkaaseen ja hän meihin: kokemattomiin vanhempiinsa jotka eivät aina oikein ymmärrä mitä hän tahtoisi. Ihan hyvin olemme kuitenkin pärjänneet ensimmäisen yön ja aamupäivän. Elämän tahti on nyt todella erilainen kuin ennen (tätäkin piti kirjoittaa kolmessa erässä), mutta olemme todella iloisia ja onnellisia pienestä valvottajastamme.

Itsepäinen Ryyni

Tämä kaveri on näköjään päättänyt, ettei tule ulos kuin pakon edessä. Tämän viikon saldo on maanantaina irronneita limatulpan palasia (epäilen ettei silti ole tullut kokonaan) ja pari yksittäistä supistusta. Ei siis mitään edistystä. Huomenaamuna menemme sairaalaan yliaikatarkastukseen ja ilmeisesti alkavat myös käynnistää saman tien. Hieman pelottaa kun joka paikassa, jopa sairaaloiden oppaissa, muistetaan mainita että yleensä käynnistetyt supistukset ovat kivuliaampia ja tiheämpiä kuin luonnollisesti alkaneet ja kipua voi olla myös supistusten välillä. Lisäksi muistetaan vielä kertoa että synnytys voi kestää pidempää kuin normaalisti ja joskus joudutaan tekemään useita käynnistysyrityksiä ennen kuin onnistuu. Olen nyt yrittänyt henkisesti valmistautua siihen että sairaalassa menee koko viikonloppu odotellessa ja kassiin onkin varattu lukemista ja musiikkia. Nyt alkaa todella pelottaa ja jännittää, vaikkakin tuntuu kyllä entistäkin epätodellisemmalta että meille ihan oikeasti vauva tulee kun on noita vauvan kamoja katsonut pölyttymässä jo yli kuukauden. Tuntuu hassulta, että ehkä jo huomisiltana tai viimeistään perjantaina saan lähettää läheisille viestin että nyt hän on syntynyt. Eniten kuitenkin pelottaa se, että sairaalassa tuumaavat vain kaiken olevan kunnossa ja käskevät palata kotiin odottelemaan. En vain enää yhtään jaksaisi.

Kun ei tuosta vauvasta ole vieläkään mitään uutta, niin ajattelin esitellä hieman äitiyslomani aikaansaannoksia. Nyt kun kerrankin on ollut aikaa paneutua ihan vain harrastuksiin olen kunnostautunut erityisesti käsitöiden saralla. Muistaakseni aiemmin olen jo maininnut tehneeni kestovaippoja ison kasan ja lisäksi olen neulonut lapasia sekä miehelle että vauvalle. Itselleni sen sijaan neuloin villatakin, mallia kietaisu. En ole ikinä ennen uskaltanut kokeilla pitsineuleita (ei sillä tämä on kyllä vasta kolmas suurempi neulontatyöni muutenkin)koska olen pelännyt kyllästyväni nopeasti työn hankaluuteen. Lisäksi rohkenin kokeilla mohairlankaa, jota ole kyllä pitkään himoinnut kokeilla, mutta olen pelännyt sen olevan vaikeaa neuloa. No meikäläinen kun on ihan kuuluisa siitä että jos jotain vaikeaa pitää tehdä niin otan vain lisää vauhtia ja haastetta ja teen homman kaikkein vaikeimman kautta ja päädyin tekemään ison villatakin pitsineuleena mohairlangasta. Niinpä nyt ylpeänä päätin esitellä aikaansannokseni kun se kerran onnistui ja tuli valmiiksi:



Harmi vain etten pääse sitä vielä sovittamaan ja luulenpa että ainakin joudun kaventamaan hihoja, mutta ehkäpä saan sen käyttöön vaikkapa ristiäisiin.

Pokaaleja

“Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.”

Tällaisen olin saanut ja huiman ylpeä olen tästä. Kiitos Pompo!

Eteenpäin haluan laittaa tämän seuraaville:

Tukholman tyttö ja sen tytär: On ollut todella mielenkiintoista lukea ulkosuomalaisen kokemuksia vieraasta maasta, mikä kuitenkin on niin lähellä ettei suuri eroja kuvittelisi olevan.


Projekti Pikku-Orava: Jotenkin tämä vain saa minut hyvälle tuulelle ja muutenkin tuntuu että painitaan niin samojen asioiden kanssa.


Musta Lampas: Tämä on ensimmäinen blogi jota olen seurannut isommin ja jonka kautta ylipäätään tutustuin blogien maailmaan. Lisäksi blogin pitäjä on ihan mielettömän taitava käsityöihminen ja on innostanut minuakin kokeilemaan rajojani käsitöiden maailmassa.

Ei näitä kyllä kymmentä tullut, mutta kun noista lopuista joita seurailen on niin vaikea valita. Nämä ovat kuitenkin ne blogit mitä tiukimmin seuraan.

Pelottavaa muuten että tuosta laskurista katosi vauva kun lasketusta ajasta oli mennyt 6 päivää. Onneksi Ryyni on kuitenkin tiukasti vielä mukana (vähän liiankin tiukasti) eikä ole kadonnut mihinkään. Viime yönä näin jo unta että menin synnyttämään ja tuli sairaalasta pois pienen poikavauvan kanssa. Jokohan se kohta toteutuisi.

Enää korkeintaan viikko

Tänään oli viimeinen neuvolassa käynti. Kaikki ihan ok, veriarvot, vauvan koko ja syke yms. Edelleenkään Ryyni ei ole laskeutunut ihan lähtökuoppiin joten odottelua jatketaan. Ensi torstaiksi varattiin aika yliaikatarkastukseen ja käynnistykseen, eli nyt tällä projektilla on kuitenkin se viimeinen päätöspäivä tiedossa. Edelleen kuitenkin toivon että Ryyni päättäisi tulla ihan itse ulos. Koska hän ei ole täysin laskeutunut täytyy vesien mennessä tilata ambulanssi, mikä sekään ei tunnu kaikkein mukavimmalta vaihtoehdolta ja saa vain hermoilemaan entisestään. Lisäksi vaikka liikkeitä on koko ajan tuntunut käski terveydenhoitaja tarkkailla niitä ja heti jos jotain muutoksia tapahtuu mennä sairaalaan. Minulla on oikeastaan aika pelokas olo, kun käsketään tarkkailla niin montaa asiaa ja olla varuillaan. Olen alkanut miettiä että onkohan vauvalla kaikki hyvin. Ryynin (tai oikeastaan mahaahan siinä mitataan) koko on koko ajan seurannut alakäyrää, joten hän on varmaan kovin pieni ja kun ei hän millään haluaisi tulla ulos. Onneksi liikkeitä tuntuu ja syke oli hyvä ja tasainen joten tuskin mistään kovin vakavasta on kyse. Ei auta kuin jatkaa odottelua.

odottelua

Puhelimet pirisevät edelleen tiuhaan tahtiin ja kyselyjä joko nyt satelee. Eilen hämmästytimme soittelijoita kertomalla olevamme laskettelemassa Iso-Syötteellä. No en minä tietenkään laskenut, mutta V:n piti päästä testaamaan uusia suksiaan ja minä kulutin aikaani tekemällä muutaman km:n lenkin lumisilla pyöräteillä rinnekeskuksen ympärillä. Mukava päästä pitkästä aikaa liikkumaan luontoon missä oli oikeasti lunta, noiden kaupungin harmaiden katujen sijasta. Sain myös väsytettyä itseni niin, että pitkästä aikaa sain taas nukuttua koko yön ilman heräämisiä. En muista heränneeni edes kääntämään kylkeä. Pari tuntuvaa supistusta sain illalla ja tänä aamuna, joten kyllä siellä jotain edistystä tapahtuu, mutta en niitä kerennyt huomioimaan sen kummemmin kun ilta meni parannellessa V:n kipeää olkapäätä. Kyllähän uusista suksista pitää testata siteiden laukeamisherkkyys ja niinpä mies veti oikein kunnon pannut rinteessä. Onneksi kypärä kuuluu vakiorinnevarustukseemme.

Hassua muuten että tuo laskuri alkoi toimia nurin perin la:n mentyä ohi.

Vielä viikko

Eilen oli neuvola, se viimeinen mihin minun ei pitänyt edes saapua. Olo oli jo valmiiksi pettynyt kun terveyskeskusta kohti kävelin, eikä se paremmaksi muuttunut. Normaalien verenpaineiden ja punnitusten jälkeen terveydenhoitaja alkoi tutkia vauvan asentoa ja kuunnella sydänääniä. Sydänäänet löytyivät taas helposti ja ne kuuluivat voimakkaina. Asentoa arvioidessa kysyin että onko vauva tulossa oikeasta suunnasta, kun se tuntuu olevan niin voimakkaasti toisella kyljellä. Terveydenhoitajan mielestä vauva on ihan oikeassa paikassa, mutta hän päätti soittaa lääkärin paikalle kun tiesi hänen vielä olevan talossa viimeisen asiakkaan jäljiltä. Lääkäri sitten kokeili alakautta että kyllä tämä pää täältä tuntuu, mutta ei ole vielä laskeutunut kokonaan ja kohdunkaulaa on jäljellä sentin verran. Terveydenhoitaja sitten kysyi että kuinka kauan arvioit että vielä menee. "Kyllä siinä sellainen viikko vielä menee." Olin purskahtaa saman tien itkuun. Eikä, ei voi mennä vielä niin kauan. Olin juuri ennen lääkärin saapumista purnannut, että kun ei kärsivällisyys meinaa enää riittää. Olo oli totaalisen pettynyt ja suorastaan epäonnistunut.

Kotimatkalla soitin miehelle ja ehdotin että mitä jos tehtäisiin tänään jotain kivaa kun on niin masentunut olo. Joo mennään ostamaan hänelle uudet sukset. Just niin miesmäistä muistuttaa jo valmiiksi pettyneelle että hähhää joudutpa odottamaan vielä viikon enemmän ennen kuin pääset rinteeseen tai muuallekaan. No kyllä hän onneksi keksi minulle lohduttavaa tekemistä illaksi ja nyt on jo huomattavasti parempi mieli. Saadaanpahan olla vielä yksi viikonloppu kahdestaan ja ehkäpä saamme Ryynin syntymäpäivän samalle päivälle kuin mummollani tai anopilla. Eli positiivista ajattelua taas harrastetaan. Onneksi näitä supistuksia tulee kuitenki joka päivä aina vain enemmän, eli ehkä ei ihan viikkoa menisikään.

Se päivä!

Tänään se sitten on, se odotettu laskettua aika. Mitään vain ei tunnu tapahtuvan. Kroppa tuntuu ihan samalta kuin viimeisen viikon on tuntunut, eikä supistuksista ole tietoakaan. Puhelin on soinut jo pari päivää kun sukulaiset ja kaverit kyselee että joko nyt. Ihan kuin me unohdettais soittaa niille sitten kun jotain tapahtuu. Parin päivän ajan en ole muuta tehnytkään kuin siivonnut ja riehunut kotona kun sen kuulemma pitäisi käynnistää synnytys, mutta pah. ei ole enää mitään siivottavaa eikä silti tunnu missään. Sen sijaan unissani olen lähtenyt synnyttämään ja toistakymmentä kertaa ja sen jälkeen aina herään pöpperöisenä että nytkö oikeesti pitää lähteä. Taidan lopettaa yrittämisen ja lähteä ulos kävelemään tuonne ihanaan lumisateeseen. Sitä on nimittäin odotettu melkein yhtä paljon kuin Ryyniä :)

39 + 5

Enää kaksi päivää laskettuun aikaan! Alkaa kyllä jännittää ja koko ajan tarkkailen tapahtuuko mitään edistystä. Supistuksia tulee koko ajan useammin, mutta edelleen ne ovat täysin kivuttomia. Limatulppakaan ei ole vielä irronnut, mutta se ei kai ole mikään varsinainen merkki käynnistymisestä. Olen kuitenkin alkanut uudelleen kärsiä pahoinvoinneista, erityisesti iltaisin ja olen kuullut että monilla se on ollut merkki lähestyvästä synnytyksestä. Saa nähdä mitä se minun kohdallani tarkoittaa, toivottavasti kuitenkin pääsemme viikonloppuna tositoimiin. Lähinnä mietityttää että mistä minä tiedän milloin on kyse oikeista supistuksista, kun ne pari kivuliasta supistusta jotka olen kokenut eivät olleet oikeasti kivuliaita ja muutenkin en aina ole varma ovatko tuntemukset supistuksia tai edes vauvaan liittyviä vai esim. ruuansulatukseen liittyviä.

Olen yrittänyt selvittää tuota käynnistysjuttua. MItään varsinaista yksiselitteistä ohjeistusta en ole löytänyt, mutta pääperiaatteena tuntuu olevan, että raskaus katsotaan yli aikaiseksi vasta kun viikkoja on 42 ja jos mitään ongelmia ei ole käynnistys tehdään vasta sen jälkeen. Eli käytännössä siis vähintään kaksi viikkoa lasketusta ajasta. Eli näin ollen se 17 päivää olisi ihan normaali aika ennen käynnistystä. Eri asia tietysti on jos joko äidillä tai vauvalla havaitaan jotain ongelmia.

Edelleen saa tehdä veikkauksia. Hauskaa miten suurin osa teistäkin veikkaa tyttöä.

Sukupuoliveikkauksia

Ryynin sukupuoli ei ole siis selvinnyt meille missään vaiheessa ja vaikka meillä molemmilla miehen kanssa on koko ajan ollut vahva tunne pojasta, useat ystävistämme ovat veikanneet tyttöä. Oikeasti nämä veikkaukset ovat ihan mututuntumaa. Kaikki vanhankansan uskomuksetkin menevät ristiin. Kovat pahoinvoinnit, raskausakne, pigmenttiviiva rintoihin asti viittaisivat kai tyttöön. Edessä olevan pyöreä vatsa, pigmenttiviiva yleensä, himo hedelmiin ja muuhun terveelliseen, hyvä olo ja jaksaminen loppuraskaudessa kuulemma viittaisivat poikaan. Vauvan syke oli aluksi matala, mutta parin viimeisen kuukauden aika se on alkanut kiihtyä. Kaiken lisäksi vielä kiinalainen raskaushoroskooppi joka perustuu äidin ikään ja raskauden alkamiskuukauteen povasi poikaa jos annoin iäksi 24 (mikä siis oli oikeasti ikäni alkuunpanohetkellä) mutta koska syntymäpäiväni olivat pari viikkoa myöhemmin ja 25 vuotiaan ennustus näytti tyttöä ei sekään oikein anna mitään "tietoa". Oikeasti nuo kaikki "ennusmerkit" on ihan tieteellisestikin todettu huuhaaksi enkä niihin oikeasti edes usko, mutta on ollut hauska kuunnella jo synnyttäneitä tuttuja jotka aivan varmasti uskovat lapsen olevan tyttö kun oli kerran niin pahat pahoinvoinnit aluksi tai aivan varmas
ti poika kun vatsa on niin pyöreä ja edessä. No eipä tarvitse enää pitkään jännittää. Mitäs te veikkaatte miten käy?

Veikkaukset:

Mimmu: Poika
Mies: Poika
Minna: Tyttö
L: Tyttö
-m-: Tyttö
Auri: Tyttö
Sari: Tyttö
Penni: Tyttö
weetuksen mama: Poika
annina: Tyttö
minna: Poika
tukholman tyttö: Tyttö

Neuvolakuulumisia

Tänään oli mahdollisesti viimeinen raskausneuvolakäyntini. Mitään ihmeellistä ei ilmennyt, veriarvot ovat pysyneet loppuneesta rautakuurista huolimatta hyvinä ja sydänäänet kuuluivat selvästi ja kirkkaina. Painoa on tullut yli kilo viikossa, mutta kyllä jouluna tulikin syötyä, paljon ja koko ajan. Terveydenhoitaja varasi ajan vielä ensiviikon perjantaille, mutta toivomme ja uskomme molemmat ettei sitä tarvita. Vaikkei varsinaisia supistuksia olekaan ollut (tai ainakaan en ole niitä tajunnut) Ryynin liikkeet ovat muuttuneet kivuliaammiksi ja varsinkin kohdunsuu tuntuu olevan usein venytyksen kohteena. Mahan laskeutumisen jälkeen olemme saaneet tunnusteltavaksemme muutakin kuin selän ja takapuolen. Pienen pienet kantapäät yrittävät tulla kyljestä läpi ja pieni kova olkapää painaa aina välillä alushousujen kuminauhan äärimmilleen. Vatsanahan läpi voi tuntea ihan oikean vauvan piirteet. Edelleenkään minulla ei ole niin ahdas olo että sen takia toivoisin vauvan syntyvän mahdollisimman pian, mutta emme millään malttaisi odottaa että saamme lapsemme syliimme. Edelleenkään en osaa juurikaan jännittää tulevaa koitosta, vaan olen melko rauhallinen synnytyksen suhteen (edelleenkin tosin yritän olla edes ajattelematta koko asiaa). Sen sijaan vauva sukupuoli, joka edelleen on pysynyt salassa tuo lisäjännitystä. Toisaalta kuitenkin tuntuu todella haikealta luopua tästä jännittävästä pallosta vatsanahkani alla, jolla on ihan oma elämä.

Onnellista uutta vuotta 2008

Onnellista uutta vuotta kaikille blogini lukijoille ja muillekin. Ja erityiskiitos edellistä kirjoitustani kommentoineille. Koin todellakin huonoa omatuntoa kun edes ajattelin tuollaisia ja oli erittäin helpottavaa ja rauhoittavaa huomata etten ole yksin enkä ainoa tällaisten ajatusten kanssa.

Uusi vuosi vaihdettiin tänä vuonna huomattavasti rauhallisemmin kuin aikaisempina vuosina. Onneksi täällä Oulussa järjestettiin kaupungin ilotulitus jo kahdeksalta joten jaksoin hienosti olla mukana. Tätä tosin edelsi onneton pukeutumisepisodi. Mahan laskeuduttua jouluna en mahdu enää mihinkään vaatteisiin ja pienen taistelun jälkeen olin alusvaatteita ja pipoa lukuun ottamatta pukeutunut Villen vaatteisiin, mikä kyllä sai minut lähes itkun partaalle. Ilotulitusten jälkeen kävimme juomassa ku7umat kaakaot omenatortun kera ja palasimme kotiin lämmittämään saunaa. Sinnittelin puolille öin hereillä niin että saatoimme yhdessä katsoa parvekkeelta ilotulituksia ympärillämme. Yleensä uutta vuotta olemme vastaanottaneet yhdessä ystävien kanssa ja huomattavasti riehakkaammin.

Nyt kun vuosi on vaihtunut Ryynillä on "lupa" syntyä milloin vain. Pidimme kaikki sormet ja varpaat ristissä ettei hän vain syntyisi juhlapyhien aikana. Tuttavapiirissä on useampia lapsia jotka ovat syntyneet joulun ja uudenvuoden aikana. Vanhemmat eivät muistele kovin hyvällä sairaaloita juhlapyhinä ja lapset taas harmittelevat etteivät koskaan saa kunnon synttärijuhlia ja ovat aina nuorimpia kaveriporukassa ja luokissa. Mutta nyt Ryyni saa syntyä milloin vain kokee olevansa valmis ja luulenpa ettei siihen mene edes tuota yhdeksää päivää.