maanantai 18. toukokuuta 2009

Päiväkoteilua

Olen käynyt nyt kaksi viikkoa töissä. Amanda on ollut viikon päiväkodissa. Sairastelut eivät jääneetkään silmätulehdukseen ja kuumeeseen, vaan maanantai-iltana todettiin korvatulehdus ja perjantaina kun tyttö oli ensimmäistä päivää päiväkodissa, soittivat jo puolen päivän aikaan että lapsi yskii niin kovasti, että hakekaahan pois. Joten se niistä lyhyistä päivistä ja isän kanssa opettelusta, Amanda aloitti suoraan 8 tunnin päivillä äidin kanssa, reissussa olevaa isää ikävöiden.

Maanantaina tyttö alkoi huutaa kun annoin hänet hoitajan syliin. Itkusilmin lähdin töihin murehtien että mitenköhän lapsi pärjää. Hiljainen ja itkuinen tyttö oli istunut lähes koko päivän hoitajan sylissä. Hakiessa lapsi alkoi huutaa heti minut nähdessään. Kotona ei ruoka maistunut ollenkaan ja äidille kiukuteltiin. Olin kyllä osannut odottaakin tuota.

Tiistaina huuto alkoi jo päiväkodin portilla. Tyttö oli edelleen hiljainen ja arka koko päivän, ujo hymy oli kuitenkin nähty pari kertaa. Hain kotiin itkevän tytön joka takertui puserooni kuin hengen hädässä. Illalla tyttö ei suostunut syömään mitään, vaan heitti lautasenkin lattialle, mitä ei ole ikinä tapahtunut.

Keskiviikkona huuto alkoi jo kaksi korttelia ennen päiväkotia. Eelleen Amanda katseli hiljaisena ympärilleen ja haki aina välillä turvaa hoitajan sylistä. Uskaltautui kuitenkin jo hieman tutustumaan leluihin ja hymykin oli nähty ainakin lauluhetken aikana. Pyöräilykypärän näkeminen naulakossa sai aikaan kovan itkun. Kotona ei edelleenkään suostuttu syömään kuin pari lusikallista puuroa. Päivällinen oli taas lattialla.

Torstaina huuto alkoi taas jo pari korttelia ennen päiväkotia. Tyttö oli edelleen arka ja keskittyi lähinnä seurailemaan toisia lapsia. Äiti löysi taas itkevän lapsen. Heti hoitopäivän jälkeen ryhmällä oli kevätjuhla, joka tarkoitti parin kymmenen minuutin lauluhetkeä yhdessä vanhempien kanssa ja sen jälkeen kahvittelua. 15 minuutin rauhoittelun jälkeen kun laulut alkoivat tyttö rauhoittui ja ensimmäisen laulun jälkeen tyttö päästi paidastani irti ja osallistui laululeikkeihin suurella innolla. Jäätelöä ja pillimehua saadessaan tyttö intoutui juttelemaan ja naureskelemaan myös kaikille muille lähellä oleville ihmisille ja antoi kaverin halatakin. Iltapuuroa syötiin jo melkein koko kulhollinen.

Perjantaina vein tytön kantorepussa ja erilaisen kyydin vuoksi lapsi huomasi vasta päiväkodin portilla että tänne sitä taas tultiin. Päivä oli kuulemma mennyt ihan hyvin, arka tyttö ol silti edelleen. Hakiessa tyttö käveli pihalla hoitajan kanssa ihan tyytyväisenä, mutta äidin nähdessä tuli taas itku. Kotona ei edelleenkään ruoka maistunut.

Viikonloppuna Amandalle joko tuli nälkä tai hän kyllästyi ruuan kanssaleikkimiseen ja alkoi taas syödä normaalisti. jostain syystä tuttavaperheen lasta, jonka Amanda on tuntenut kuukauden ikäisestä lähtien ja tavannut todella paljon, piti ujostella kovasti. Siis tyttö jähmettyi ihan täysin kun kaveri tuli lähelle.

Tänään maanataina itku alkoi päiväkodin ovella, mutta sain tytön hymyilemään pukuhuoneessa. Itku alkoi kyllä uudelleen kun annoin hänet hoitajan syliin. Paikalla oli normaalia vähemmän lapsia ja normaalia rauhallisempaa ja Amanda oli uskaltautunut leikimään ja touhuamaan ihan enemmänkin. Edellisellä viikolla tyttö oli kyllä syönyt hyvin, mutta ei ollut suostunut syömään itse ollenkaan. Tänään hän oli syönyt kaikki ateriat itse. Hakiessa tyttö situi hiekkalaatikolla tekemässä hiekkakakkuja ja esitteli leveästi hymyillen aikaansaannoksiaan ja olisi halunnut äidin tulevan leipomaan myös. En tiedä mitä oli tapahtuut, mutta tyttö oli ollut aivan eri lapsi kuin edellisellä viikolla. Kotona Päivällinen syötiin lähes hotkien ja iltapuurokin hyvällä ruokahalulla. Kovan touhuamisen vuoksi tyttö oli kyllä todella väsynyt alkoikin kiukutella jo alkuillasta.

Koputan puuta että huominenkin sujuu yhtä hienosti. Tuntui niin uskomattoman hyvältä nähdä lapsen leikkivän tyttyväisenä ja hymyilevänä ja hymyn vain levenevän kun näkee äidin. Tutustumisen aikana kävi erittäin selväksi miten mukava paikka tuo päiväkoti on ja miten ammattilaisia ja sydämellään työtään tekeviä hoitajat ovat joten sen puolesta en ollut huolissani. Pahalta kuitenkin tuntui nähdä lapsi aina itkevänä päiväkodissa. Toivottavasti ongelmat alkavat olla takana päin.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Muunkinpaistomietteitä

Nyt kun pikkuhiljaa alamme parantua (Amandan silmätulehdus ja flunssa kehittyiväy vielä korvatulehdukseksi ja tämä on ensimmäinen ilta kun tyttö ei ole mennyt nukkumaan nousevan kuumeen kanssa *koputtaa puuta*) palaan vielä hieman vappuun. Sairasteluista huolimatta meillä oli hauska vappu. Jo viime vuonna kehitimme perinteen ystäväperheen kanssa koko perheen piknikistä puistossa. Viime vuonna eväät olivat pikaiset kaupasta ja tyttöjen ilmapallot ostettiin matkalla puistoon ryöstöhinnalla. Tänä vuonna kun Amanda ja ystäväperheen samanikäinen tyttö ovat jo isompia ja vähemmän vaativia päätimme panostaa eväisiin hieman enemmän. Salaatin ja wrapien lisäksi päätimme että munkkeja on saatava. Koko päivä niiden leipomiseen kyllä meni, kun vuoron perään jompi kumpi tytöistä vaati jotain, mutta homma oli vaivan väärti. Taikinaa vaivatessamme mietimme miten vaivaaminen käy salitreenistä hauiksille ja miten meidän äitimme leipoivat pullaa monta kertaa kuussa kun olimme lapsia. Pyöreiden pallojen pyörittäminen oli vaikeaa ja hidasta, vaikka meidän äitimme tekivät sen nopeasti ja kahdella kädellä yhtäaikaa. Kun viimein pääsimme paistovaiheeseen mietimme kuinka äitimme ovat selvinneet yksinään sekä paistamisesta, reikien tekemisestä että sokeroinnista, kun me emme meinaa selvitä tästä kahdestaankaan tarpeeksi nopeasti. Näitä lapsuusmuistoja äideistämme miettiessä havahduimme yhtäkkiä, että meilläkin on seuraajamme. Mahtavatkohan meidän tyttäremme miettiä joskus parin kymmenen vuoden kuluttua, kuinka heidän äitinsä tekivät joka vappumunkit yhdessä ja kuinka näppärästi se sujui. Miettivätköhän hekin sen epämääräisen reseptin vieressä että näin meidän äiti ainakin tämän teki. Mitä kaikkea oma äitini onkaan minulle tiedostamattaa siirtänyt ja mitä kaikkea minä saatan Amandalle siirtää. Villi tunne.

lauantai 2. toukokuuta 2009

Päiväkotitutustumista

Olemme nyt puolentoista viikon ajan tutustuneet päiväkotiin Amandan kanssa yhdessä. Muutama tunti kerrallaan, joko aamupäivällä tai iltapäivällä olemme istuneet Päivänkukkien tiloissa yrittäen osallistua leikkeihin. Todella mukavan oloinen päiväkoti tuntuu olevan ja henkilökunta tekee työtään sydämellä. Virallisesti ryhmässä on 14 lasta, 1 lastentarhanopettaja, 2 hoitajaa ja 1 puolikashoitaja. Todellisuudessa lapset ovat tuskin koskaan kaikki yhtä aikaa paikalla ja puolikas hoitaja tekee ihan täysiä päiviä päiväkodilla ja siirtyy tarpeen mukaan kahden ryhmän välillä sinne missä enemmän tarvitaan ja lisäksi koko ajna on vähintään yksi harjoittelija apuna. "Tätejä" ja sylejä on siis tarjolla riittävästi. Päiväkodin johtaja pahoitteli kovasti ja kahteen kertaan kuinka heillä on pienet resurssit ja joka asiasta säästetään koko ajan. Hyvillä mielin saatoin kuitenkin todeta ettei se päivittäisessä toiminnassa juuri näy. Lasten hoidosta ja heistä välittämisestä ei kyllä tingitä.

Aluksi Amandaa ujostutti todella kovasti. Hän vain istui sylissäni tai seisoi jalkani vieressä uskaltamatta osallistua mihikään. Muutama isompi lapsi (jos nyt 2-3- vuotiaita vielä voi isoiksi sanoa) koetti tehdä lähempää tuttavuutta halaamalla, jonka Amanda tulkitsi kuristusyritykseksi. Pihalla tyttö kuitenkin rentoutui ja vähän aikaa seurattuaan isompia tyttöjä intoutui kokeilemaan hiekkakakun tekoa. Päivä päivältä tyttö uskaltautui lähemmäksi muita lapsia, mutta äidin jalka oli silti se kaikkein mieluisin tukipylväs. Kun paikka alkoi tulla tutuksi kokeiltiin päiväunien nukkumista ja yllättäin kun äiti ei ollut paikalla tyttö nukkuikin melkein parin tunnin unet laidattomassa sängyssä. Muutenkin alkoi vaikuttaa siltä, että lapsella ei ole mitään hätää kun äiti on poissa. Ikkunasta kurkkiessani lapsi leikki innoissaan toisten lasten kanssa, mutta kun äiti tuli näkyviin tuli hätä. Maanantaina tyttö saa jäädä hoitoon yksin. Onneksi isä on lomalla, joten lapsi saa aloittaa lyhyemmillä päivillä ja äitikin saa keskittyä rauhassa töiden aloittamiseen.

Yksi asia vain harmittaa. Koko tuon tutustumisjakson ajan seurasin miten puolikuntoisina lapset hoidossa olivat. Useamman nenä vuosi paksua räkää ja jos ei tänään niin viimeistää huomenna se oli seuraavallakin. No tietystikään vanhemmat eivät voi olla jokaisen nuhan takia poissa töistä ja lapsilla noita rittää. Ärsyttää kuitenkin suunnattomasti kuinka yhdellä lapsella oli jo tutustumisjakson alussa lääkitys silmätulehdukseen, toinen lapsi pyyhki koko aamu päivän ajan silmiään ja päiväunien jälkeen silmän olivat lähes muurautuneet umpeen. Äidille kuitenkin vakuutetiin puhelimessa että ei mitään hätää jos et kerran kyytiä saa, kyllä lapsi voi ihan hyvin olla päiväkodissa kun ei kuumettakaan ole ja keskenään puhuttiin että kyllähän ne lääkärit väittää ettei tuo silmätulehdus mitään tarttuvaa ole. Seuraavana päivänä silmiään hierovia lapsia oli pari lisää ja vappupäivän aamuna suunnistimme itse päivystykseen Amandan pahan silmätulehduksen takia. Lääkäri pohti että onneksi on pitkä viikonloppu, kun päiväkotiin voi mennä vasta kun rähmiminen on loppunut. Lapsemme siis sairastaa elämänsä ensimmäisen kerran. Vappupäivän iltana nousi melko korkea kuume ja minä pyöräilin apteekkiin juuri ennen sulkemisaikaa ostamaan suppoja ja nenäsuihketta. Tänä aamuna minunkin silmäni rähmi ja punoitti. Maanantaina menee kyllä viestiä päiväkotiin, että lähettäkäähän lapset aiemmin kotiin, tämä todellakin tarttuu. No toisaalta ystävä kertoi juuri kuinka heille soitettiin päiväkodista joka kerta kun lapsella oli huimat 37,1 astetta lämpöä. Kun se muka ylitti "rajan".
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...