sunnuntai 26. syyskuuta 2010

2,5- vuotias kyselee, miettii ja muistaa, sekä valitettavasti osaa myös huolestua. Luimme viikonloppuna Tatun ja Patun oudot kojeet- kirjaa, jossa erityisesti ihmismeripelastusliivi herätti kiinnostusta. Niille joille kirja on vieras, kyseessä on pelastusliivien näköiset liivit, joihin on pakattu tärkeitä tavaroita sellaista tilannetta varten, että sattuu eksymään vanhemmista esimerkiksi ruuhkaisessa tavaratalossa. Yhtenä varustena on suuri ilmalla täyttyvä pallo, jossa on kantajansa, eli lapsen kasvot. Amanda pohti ja tutkiskeli kuvaa ja kyseli yksityiskohdista ja käyttötarkoituksesta ja tuumi, että hänelle pitäisi ostaa tuollaiset. Selitin, että valitettavasti tuollaisia ei ole missään myynnissä, vaan ne ovat vain kirjan satua. Selitin myös, että oikeassa elämässä jos käy niin, ettei äitiä tai isää näy esimerkiksi kaupassa, pitää ensin huutaa vanhempia, koska todennäköisesti olemme vain hyllyn toisella puolella tai jonkun ihmisen takana, ja jos edelleenkään vanhempia ei näy, niin pitää sanoa jollekin aikuiselle. Selitin vielä, että pitää kertoa oma nimi ja sanoa että vanhempi on mennyt hukkaan ja vaikka lisäksi vielä vanhemmankin nimi. Käänsimme sivua ja jatkoimme lukemista. Jonkin ajan kuluttua olimme ruokapöydässä kun tyttö oli ensin pitkän aikaa ihan hiljaa ja sen jälkeen varovasti kysyi, kenelle aikuiselle oikein pitää sanoa jos eksyy. Tajusin tytön pohtineen asiaa pitkään ja huolestuneena, kuin ajatellen, että niin taatusti tapahtuu seuraavalla kerralla kun menemme kauppaan. Meidän kun ei ole tähän asti tarvinut pitäytyä lapsessa kiinni koko ajan kaupoissa ollessamme, kun lapsi laulaa koko ajan ja hänet kyllä kuulee hyllyn toiseltakin puolelta tai kauempaakin, eikä siten pääse katoamaan. Tänään kuitenkin pidin lapsen koko ajan näköetäisyydellä kaiken varalta.

Seuraavana aamuna katsoimme lastenohjelmia. Kahdessa lastenohjelmassa esitettiin kohtaus hammaslääkärikäynnistä ja molemmissa kuvattiin pelokas potilas ja suorastaan sadistinen hammaslääkäri tai suuhygienisti. Olin onneksi koko ajan lapsen vieressä (mutta valitettavasti liian kaukana kaukosäätimestä jotta olisin voinut sulkea television) ja ensimmäisen ohjelman aikana ehätin heti lapselle sanomaan, että tuo on vain satua, eikä oikeasti hammaslääkärit ole ilkeitä eivätkä aiheuta kipua. Toisen kohdalla en ehtinyt tehdä mitään, vaan lapsi purskahti itkuun ja tuumi ettei ikinä mene hammaslääkärille. Illalla ei tarvinnut lasta kahta kertaa kehottaa hampaiden pesuun ja harjattuamme hampaat kysyi, että eihän nyt tarvi mennä hammaslääkärille kun on pesty reippaasti hampaat. Vaikka kuinka olin yrittänyt selvittää, ettei ohjelmat vastanneet todellisuutta ja mitä siellä hammaslääkärissä oikeasti tehdään ja tapahtuu, oli lapsen mieleen silti jäänyt epäilys.

Voi pieni tyttöni, älä pelkää ja huolestu, vaan anna meidän huolehtia puolestasi, ainakin vielä jonkin aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...