keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Villa Inkeri kirjoitti blogissaan vähän aikaa sitten lasten kännykän käyöstäja omistamisesta. Ei meillä toki edes mietitä kännykän hankkimista lapselle, mutta tuon kirjoituksen myötä ja muutenkin olen pohtinut meidän perheen kännykän käyttöä. Pahimmillaan meidän perheessä vaeltaa pöydillä neljä kännykkää: sekä minun että V:n omat ja työkännykät. Itse kyllä pyrin parhaani mukaan jättämään työpuhelimen töihin, jo ihan siksikin etten halua vastata työpuheluihin kuuden aikaan illalla, pystymättä kuitenkaan tekemään asioille mitään tai edes antamaan neuvoja. Toisaalta en kulje muutenkaan kännykkään liimautuneena, enkä koe sitä samanlaiseksi checkpointiksi, kuin avaimet ja lompakko kotoa lähtiessäni. Puhelin saattaa viettää viikonlopun takintaskussa, ilman ainuttakaan tarkistusta ja maanantaina soittelen takaisin. Tunnen kuitenkin ihmisiä, joilla kännykkä kulkee taskussa jopa kylpyhuoneeseen ja jotka ihan oikeasti saattavat vastata kesken suihkussakäynnin. Heidän kanssaan mahdotonta sopia tapaamista etukäteen, vaan loppukaneettina on aina "mä soitan sitten lähempänä", vaikka puhuttu ajankohta olisi samana päivänäkin. Samaiset henkilöt olettavat, että itsekin olet tavoitettavissa koko ajan, jos et ole vastanut heidän soittoihinsa viimeistään parin tunnin kuluttua, tulee heiltä viesti joko kysymyksellä oletko suuttunut tai onko jotain sattunut.

Erään ystäväni kanssa keskustelimme pari vuotta sitten minkäikäisenä lapsi tarvitsee kännykän. Hänen lapsensa oli aloittamassa koulun ja lapsen kertoman mukaan usealla kaverilla oli jo oma. Häntä mietitytti lapsen yksin kotonaolo, mihin lapsi ei ollut vielä kovin hyvin tottunut, sekä erityislapsen päähänpistot. Kuitenkin kännykkä tuntui turhalta kapistukselta, naapurissa kun oli aina joku kotona ja hädän tai ikävän tullessa sinne pääsi ja sai soittaa vanhemmalle. Pari päivää myöhemmin samainen ystävä kertoi kuitenkin ostaneensa lapselleen kännykän. Syy oli se, että kännykkä oli tullut halvemmaksi kuin kunnollinen herätyskello.

Amandakin on jo aika taitava kännykänkäyttäjä. Hän osaa pitää puhelinta korvalla ja painaa puhelimen kiinni. Eräänä iltapäivänä häpesin suunnattomasti saamiamme huvittuneita katseita, kun työnsin lasta päiväkodista kotiin ja lapsi istui rattaissaan puhuen tottuneesti kännykkään. Mutta eikö se toisaalta ole ihan luonnollista, kun lapsen isä tekee paljon reissutöitä ja isovanhemmatkin asuvat satojen kilometrien päässä. Yleensä kyllä puhelut hoidetaan kotona kaiutin päällä yhdessä jutellen. Tosin ihan selvä juttu kännykkä ei silti vielä ole, kaiuttimen käytöstä johtuen kaiketi. Pappaa oli haastateltu radiouutisiin ja tyttö oli todella loukkaantunut, kun pappa ei vastannutkaan hänen innokkaisiin HEI!- huutoihinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...