keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Kevätpuuhia

Vaikka ulkona on vielä hurjasti lunta ja öisin melko koviakin pakkasia, kevättä odotetaan jo kovasti. Kylvimme Amandan kanssa siemeniä, tomaattia, kurkkua, basilikaa, kahdenlaista kurpitsaa ja kukkia sekä suuri kulhollinen rairuohoa. Kun siemenet oli kylvetty, lähetin lapsen leikkimään jotta sain siivottua kylpyhuoneen puutarhahommien jäljiltä. Kun sitten kannoin kasvatusalustaa olohuoneeseen aurinkoon, tyttö hyppeli paikalle ja kysyi joko me syödään tomaatteja. Voi kun ne kasvaisikin niin nopeasti :D


Syntymäpäivälahjaksi saatu pyörä on saanut olla melkolailla rauhassa. Ainoastaan kelloa on käyty soittamassa aina välillä. En tiedä mikä tyttöä pyörässä niin jännittää, todennäköisesti se, että päkiät juuri ja juuri yltävät lattiaan kun istuu satulassa. Kiinnostus pyöriä ja pyöräilyä kohtaan on kuitenkin ollut niin suurta, että päätin ottaa uuden lähestymisen tähän hommaan. Tytölle kypärä päähän ja käytävälle kokeilemaan. Hetken aikaa vain taluteltiin pyörää yhdessä, mutta nopeasti tyttö käski äidin pois ja ensin työnteli itse ja tuumi sitten että ajaminen on mukavampaa. Vielä ei ihan potkuttelu suju, mutta kävely pyörän kanssa sujuu jo ja se on hauskaa. Käytäväharjoituksista on ollut myös se hyöty, että viiden aikaan käytävällä seisoskellessa tutustuu helposti naapureihin.

Tein tytölle uuden kevätmekon, tai ainakin ajattelin tekeväni. Kaavat ovat vanhasta Suuri Käsityölehdestä ja olisi pitänyt muistaa, että siinä lehdessä koot on aina hurjan suuria ja sovittaa kaavoja vähän tarkemmin. Koko on 86, mutta tyttö voi käyttää mekkoa aikaisintaan syksyllä. Joustofrotee ja resori ovat molemmat Metsolasta, josta myös inspiraatio mekkoon.


Napit ovat äitini lapsuusajan mekosta. Onneksi noita oli mekossa parikymmentä, niin niitä jäi vielä myöhempäänkin käyttöön.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Ikävä

Amanda lähti pääsiaisenalusviikoksi mummolaan. Oleme siis V:n kanssa kahdestaan 4 yötä. Minulla on hirveä ikävä tyttöäni jo kahden yön jälkeen. Tässä muutama hassu tapaus joita olen muistellut ikävissäni. Tosin eivät nämä taida näin kirjoitettuna kauhean hauskoilta kuulostaa.

Leikimme tytön kanssa ensimmäisiä kertoja piilosta. Siis siten, että toinen laskee ja toinen menee sillä aikaa piiloon. Ohjeet ja ideat oli saatu eräästä lastenkirjasta, joten kuvittelin idean olevan selvä. Tyttö keksi, että keittiön pitkän, melkein lattiaan asti yltävän verhon takana on hyvä piilopaikka. Kun olin laskenut ääneen kymmeneen, kuului samoin tein verhon takaa innostunut kiherrys. Leikimme uudelleen ja taas verhon takaa kuului innostunut kiherrys. Ehdotin tytölle, että etsisi uuden piilon seuraavaksi kerraksi. Vielä kolmannellakin kerralla tyttö kihersi verhon takana. Hän ei kuitenkaan halunnut alkaa vuorostaan etsijäksi, joten minä laskin taas. En löytänytkään tyttöä neljättä kertaa verhon takaa, eikä kiherrystäkään kuulunut mistään. Aikani etsittyäni, tyttö pomppasi meidän sängystämme peiton alta ja hihkaisi "YLLÄTYS!". Hyvin hämätty äitiä luulemaan, ettei muka tiedä miten tätä leikkiä pitäisi leikkiä.

Väsyneenä työpäivän jälkeen olisin halunnut istahtaa hetkeksi juomaan teetä ja lukemaan päivän postit, kun tyttö vaati minua leikkimään. Yritin ensin vedota, että ei äiti nyt jaksa, äiti tulee kohta. Tyttö jatkaa vaatimista ja vetää minua kädestä mukaansa. Yritän vielä vedota, että äidin pitäisi laittaa ruokaa ja siivotakin hieman, kun tyttö tokaisi kirkkain silmin ja hymyillen " Isi voi laittaa ruokaa ja siivota, äiti tulee leikkimään!"

Päiväkodissa kerrotaan mitä kummallisimpia tarinoita. Hoitajilla on hauskaa, mutta huomaan heidän välillä hieman varmistelevan, mitä noiden tarinoiden takana on. Eräänä aamuna tyttö oli kertonut täysin vakavalla naamalla, kuin isi vie meidän aina töihin. Isi vie meidät aina autolla töihin. Ensin viedään Amanda, sitten isi vie äidin töihin ja sitten isi ja naapurin tyttö menevät yhdessä isin töihin. Mikä ihmeen naapurin tyttö?

Ruokakaupasta tarvitaan aina perunoita, porkkanoita ja sipuloita!

Jokaiseen hänestä mainittuun adjektiiviin pitää vastata sanoilla "itse olet!. Hupsu tyttö. Itse olet hupsu. Taidat olla väsynyt? Itse olet väsynyt! Äidin rakas. Itse olet rakas!

Kirjastosta löytyi lastenkirja nimeltä Voi Boris! Boris on harmaakarhun poikanen joka suuren kokonsa vuoksi pelottaa luokkakavereita ja kun luokan opettaja on karhua polveen asti ulottuva kanarouva, hän huokaa kirjan jokaisella aukeamalla Voi Boris!. Tyttö ihastui kirjaan niin että sitä luettiin monta kertaa saman päivän aikana. Pari päivää myöhemmin tytön nallekarhu oli himan hukassa, eli siis löytyikin oman sängyn sijasta vanhempien sängystä. Nallen löytäessään tyttö huokasi raskaasti ja tuumi Voi Boris!

Olimme Helsingissä tapaamassa toisia isovanhempia ja matkustimme raitiovaunulla keskustasta Messukeskukseen. Oli todella inhottava ilma, tuulista ja satoi vettä. Tyttö istui ratikassa rattaissaan paikalla jossa oli melkein lattiaan asti ulottuva ikkuna, josta hän innoissaan katseli maisemia. Parin korttelin jälkeen hän alkoi laulaa bussilaulua ja jumittui säkeistöön pyykijät pyyhkivät viu viuh viuh, koko päivän. Kovaa ja korkealta tapansa mukaan. Harvoin ihmiset astuvat sateeseen yhtä hyväntuulisina.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Kilpailuja

Paapii- blogissa on meneillään ihana kilpailu, jossa arvotaan kissamaisia tuotteita! On muuten melkoisen koukuttava blogi ja ihania käsitöitä, niin että kannattaa seurata muutenkin.

http://paapii-blogi.blogspot.com/2010/03/kissamainen-arvonta.html#comment-form

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Kun lapsi sairastaa, osa 2

Kovin pitkäänpä meillä ei pysytty terveenä. Sunnuntai-iltana tytölle nousi yhtäkkiä korkea kuume, joka onneksi laski jo seuraavana aamuna, mutta toi mukanaan ilkeän nuhan ja kovan yskän. Maanantaina kuume alkoi kyllä herkästi kohota, jos muksu vähänkään kehitti vauhtia ja niinpä päivä menikin lukiessa ja katsellessa leffoja. Tiistaina kuume oli jo poissa, mutta tyttö niin väsynyt ja puolikuntoisen oloinen, että jäätiin vielä kotiin. Mikään ei kuitenkaan pidellyt häntä enää aloillaan. Ennen aamu seitsemää olin ehtinyt pitää kovan puhuttelun aiheesta hellan säätimiin ei saa koskea!, kun tyttö oli onnistunut huomaamattani saamaan sekä uunin, että kaksi levyä päälle. Onneksi liedellä ei ollut mitään. Ennen aamu seitsemää ehdin pitää tiukan puhuttelun myös aiheesta muovipussia ei saa ikinä laittaa päähän. Mikään ei pitänyt muksua paikoillaan. Ei leffat, ei kirjat, edes lauluhetki, joka normaalisti ei ole koskaan tarpeeksi pitkä, ei pysäyttänyt lasta kuin vartiksi. Ruoka ei maistunut, kun ei malttanut syödä ja päiväunillekaan ei olisi millään huvittanut mennä. Tunnin yrittämisen jälkeen, kun lapsi oli jo aivan yliväsynyt ja silmät alkoivat kiiltää siihen malliin, että lämpö alkaa nousta, kaivoin matkasängyn esille ja vein lapsen "retkelle". Matkasängyn korkeiden reunojen yli ei niin vain pääsekään juoksemaan ympäri kotia, ja hyvin nopeasti tyttö nukahti nukkuen todella pitkät, mutta levottomat unet. "Retkieväät" päiväunien jälkeen maistuivat jo hieman paremmin. Iltapäivälä muksu itsekin jo tuumi, että mennäänhän huomenna päiväkotiin.

Eniten minua kyllä ihmetytti työantajien suhtautuminen sairaspoissaolohin. Mieheni on nyt ollut yhteensä yhden kokonaisen päivän ja kaksi puolikasta päivää pois töistä lapsen sairauden vuoksi. Siis koko työhistriansa aikana. Olkoonkin, että ne sattuivat noin peräkkäin, mutta minusta se on silti todella vähän parivuotiaan lapsen sairasteluiksi. Silti hänen pomonsa näki aihelliseksi huomuttaa, että niitä poissaoloja voisi kyllä jakaa vaimon kanssa. Minun pomoni taas toivotteli pikaista parantumista mutta silti sanoin "parannelkaa rauhassa". Minulla tosin eilinen oli ensimmäinen poissaolo lapsen sairauden vuoksi. Ainakaan tämä ero ei selity naisvaltaisella työpaikkalla, mutta onko tuo yksityisyrittäjällekään oikeasti asiallista? Mies kuitenkin hoiti sovitut tehtävät ja kysyi ennen kuin ilmoitti poissaolostaan, että olisiko jokin homma mihin häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän oli koko ajan tavoitettavissa ja itseasiassa hoiti toimistohommia kotona. Ja kun meidän lapsi ihan oikeasti sairastelee todella vähän.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Sunnuntaiaamuja ja pilvipoutaa

Viikonloppuaamuisin, silloin kun kerrankin voisi nukkua pitkään eikä mihinkään ole kiire, lapsi kyllä herää jo normaaliakin aiemmin. Viiden jälkeen kainaloon kömpii kaikkinen nalleineen ja pupuineen vielä melko uninen pieni tyttö. Unta ei enää kuitenkaan riitä, vaan hetken pyörimisen jälkeen nuostaan istumaan ja aletaan leikkiä ja laulaa, aluksi pienellä äänellä, mutta koko ajan kovempaa. Puoli kuuden aikaan on jo pakko päästä pois sängystä, mutta miten nuo vanhemmat saisi ylös. Epäilen täysin tahalliseksi, että lapsi keksii alkaa kuoriutua yöhaalaristaan ja tuumi "äiti, mennään pesemään kakka pois!". Ei kun kiireellä vessaan, jossa vain nauretaan vahingoniloisesti unisen isän kääriessä melkein puhdasta pissavaippaa ja ilmoitetaan nopeasti "ei tullutkaan!". Koska minä sain nukkua eilen pitkään, on tänään isän vuoro saada palata sänkyyn ja minun kömpiä keittämään teetä.


Varhaisaamiaisen jälkeen, kun äidin on uhrautuvasti annettu juoda teekupposensa ja sanomalehden koirankuvat on silitetty ja leikkiruokittu loppuun, on aika etsiä jotain luettavaa. Aamuhetkiin sopii tietysti parhaiten ne kaikkein paksuimmat opukset. Kahden kirjan jälkeen ilmoitin jyrkästi, että nyt ei enempää, saat lukea itseksesi. Kun äiti hakee päättäväisesti kameran, on lapsen pakko keksiä muuta.

Rakennetaan maailman pisin junarata! Junarata on kyllä maailman paras keksintö. Vaikka palikoita ei ole kuin kahta perusmallia, kaari ja suora, voi niistä tehdä aina uudenlaisen radan. Kummisetä on pitänyt huolen, että jos kaaret ja suorat ei riitä, voi rakennelle myös siltoja ja tunneleita. Koska palaset ovat niin yksikertaiset, lapsi voi rakentaa radan ihan itse ja äiti huilia vieressä juoden toista teekupillistaan. Tosin insinööriäidin on vaikea pitää näppinsä pitkään poissa rakennustyömaalta (ja siksi luulenkin lapsen valinneen juuri junaradan leikiksi).


Junaleikin myötä kellokin alkaa pikkuhiljaa olla jo kahdeksan. Lastenohjelmat alkaa ja äiti siirtyy keittämään puuroa. Jokohan kohta voisi keittää kahvia ja herättää isänkin touhuamaan?

Hyvin usein viikonloppuaamuna pitää saada "punainen mekko" päälle. En todellakaan tiedä mitä sillä oikeasti tarkoitetaan, mutta viime aikoina parhaiten on kelvannut äidin tekemä "pilvipaita", kuten Amanda sitä nimittää. Kangas on JNY- designin pilvitrikoota. Kaavat on muokattu Ottobren perustrikoopaidan kaavoista. Kangas on niin ihana, että halusin tehdä jotain mahdollisimman pitkäikäistä. Onnistuinkin mielestäni aika hyvin. Nyt tuota käytetään mekkona ja tunikana ja kun tyttö tuosta kasvaa hihojen pituuden ansiosta (nyt niitä pitäisi kääriä) menee vielä paitanakin. Mutta olisiko kellään vinkkiä miten kannattaisi helma kääntää, ettei se rullaantuisi noin? Nyt olen käyttänyt ohjeen mukaisesti kaksoisneulaa ja suoraaommelta.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Kun lapsi sairastaa

Amanda sairastui elämänsä toisen kerran. Tälläkin kertaa tauti tuli päiväkodista mutta vatsataudin muodossa. Meillä on kyllä ollut harvinaisen terve muksu ja myöskin päiväkoti on ollut harvinaisen pöpövapaa. Kun lehdet kohisivat sikainfluenssaepidemioista, noro-virusepidemioista, rs- virusepidemioista ynnä muista paikallisissa päiväkodeissa, meillä vältyttiin noilta kaikilta. Nyt kuitenkin jokin inhottava vatsatautipöpö iski tyttöön. Tauti oli todella lievä, vain löysä vatsa ja vain kerran päivässä (tosin silloin kyllä koko potan täydeltä). Muuten tyttö on ollut ihan normaalin reipas, syönyt ja juonut hyvin, mitä nyt nukkunut hiukan normaaleja pitempiä päiväunia. Silti äidin mieli täyttyy huolesta, kun vielä viidentenäkin päivänä vatsa on löysä. Koetan googlettaa, mutta löydän vain ohjeita kuinka välttää nestehukkaa ja mitä erilaisia nesteytyslääkkeitä apteekista saa. Miksi sitä on ihan huolesta soikeana, vaikka lapsella olisikin vain lievä yleinen lastentauti joka menee ohi ajallaan? Nyt tyttö on jo terve ja tänään ensimmäistä päivää taudin jälkeen taas päiväkodissa. Silti tarkistan puhelintani vähän väliä, onko sieltä soitettu.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

oma maailma, eri maailma

Olimme lauantaina V:n kanssa ystäväpariskunnan tupaantuliaisissa. Sattumien vuoksi yhteisiä tuttaviamme ei ollut päässyt paikalle, joten emme tunteneet ketään muista vieraista. Yleensä kun tapaa uusia ihmisiä, keskustelu alkaa siitä mitä kukin tekee työkseen, onko perhettä ja oletko katsonut olympialaisia tietysti näinä aikoina.Tällä kertaa keskustelu kuitenkin alkoi kysymyksellä onko teillä koiraa. Muut vieraat, tai ainakin suurin osa heistä, tunsivat toisensa yhteisen koiraharrastuksen kautta ja niinpä keskustelu keskittyi luontevasti tähän aiheeseen. Hetken kuunneltuani olin tipahtanut totaalisesti kärryiltä. Minulle oli täysin hebreaa mitä tarkoitetaan sukutauluilla, mikä on togo (vai oliko se toko?), millainen on hyvä talvitakki koiralle ja miten opettaa koira pois tavasta tuhota omistajiensa omaisuutta heidän poissa ollessaan. Lisäksi sain kuulla mitä erikoisimmista harrastuksista, mitä koirille on olemassa. Näyttelyistä olen kuullut, samoin agility on ainakin sanana tuttu, mutta mitä on esim. koiratanssi tai koirien toimintaterapia. Koska minulla ei ole koskaan ollut koiraa, tai mitään muutakaan kultakalaa kummempaa lemmikkiä (ja ei, en voi keskustella myöskään akvaarioharrastuksesta, sillä tämä tivolista voitettu asukki asui kukkamaljakossa lyhyen muutaman päivän kestävän elämänsä ajan), tai muutakaan isompaa kosketusta aktiivisten rotukoirien elämään, en voinut osallistua keskusteluun ollenkaan. Siinä sitten istuin hiljaa napostellen tarjottavia ja nyökkäillen muka ymmärtäväisesti keskustelulle, kun yhtäkkiä tajusin, miltä lapsettomasta ystävästäni mahtaa tuntua joskus, kun hän on minun ja muutaan muun yhteisen lapsen saaneen ystävämme seurassa. Joutuuko hänkin kuuntelemaan pitkiä jorinoita lastetarvikkeiden ominaisuuksista ymmärtämättä oikeastaan mitään (saati se, ettei voisi vähempää kiinnostaa)? Joutuuko hänkin kuuntelemaan keskusteluja lastenkasvatusperiaatteista ja jopa kommentoimaan niitä kokemattomuudestaan huolimatta. Kysytäänkö häneltäkin eikö sinustakin meidän muksu ole pullea/laiha/possu/laiska/riiviö/hupaisa/kaunis/fiksu/suloinen/maailman kiltein ja odotetaan silmät kiiluen vähintään yhtä innostunutta ja mairittelevaa vastausta?

Minulla oli oikeasti todella hauska ilta ja tuparit olivat erittäin onnistuneet, varsinkin sen jälkeen kun siirryin keskustelemaan miesten kanssa polkupyöristä/moottorikelkoista/musiikista/ jääkiekosta ynnä muusta. Tapasin ystäväni seuraavana päivänä lastenkutsuilla ja huomasin, että sitähän se todella on. Sekä äidit että isät keskustelivat lähinnä lapsista ja tokihan se pienen syntymäpäiväsankarin juhlissa asiaan kuuluukin. Pidin kuitenkin huolen, että ystäväni keskusteli ainakin minun kanssani ihan muista aiheista ja olin huomaavinani pienen helpottuneen katseen hänen silmissään.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...