sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Seitsemän vuotias, pieni suuri tyttö



Tänä aamuna heräsin puoli yhdeksän kun mies tuumi olevan aika herätä ja keittiössä epäilyttävän hiljaista. Suorastaan säpsähdin. Ruokapöydän ääressä istui kaksi pientä syömässä voileipä ja banaaneja. Isoin oli keittiössä valmistamassa lisää leipiä ja hakemassa juotavaa koko kolmikolle. Aika luksussunnutaiaamu, näitä lisää. 

A täytti eilen seitsemän vuotta. Mies kielsi päivittelemästä ajan kulumista, joten sanonkin että on se vain hienoa. Ihan mahtavaa kun lapsi osaa pukeutua, syödä, lukea, laskea, käyttää kaukosäädintä ja vessapaperia, sekä tehdä omat voileipänsä. Mahtavaa kun lapsen voi päästää ovesta ulos kun se haluaa mennä sateeseen leikkimään ja itse jäädä sisälle lämpimään. Syksyllä hän menee kouluun, joten kevään ja kesän aikana opetellaan yksin kotiin jäämistä, yksin kaupassa käymistä ja muita omatoimisuuksia. Älkääkä nyt ymmärtäkö tätä niin, että haluan päästä mahdollisimman vähällä (no joo, kyllä mä haluankin), vaan hienointa tässä on juuri se että lapsesta alkaa kuoriutua ihan oikea ihminen. Hänen kanssaan ei tarvitse enää keskittyä perushuoltoon, vaan älyllisempään tekemiseen. Hänen kanssaan voi käydä jo ihan kunnon keskusteluja. Hänen kanssaan voi pelata ihan kunnon säännöillä Unoa tai Kimbleä ilman mitään helpotuksia. Hänen kanssaan voi suunnitella viikonlopun ruokalistaa tai lähettää lainaamaan naapurista sokeria tai viemään roskat.

Ihanaa on kuitenkin myös se, että seitsemänvuotias on vielä sen verran pieni, että hän haluaa pitää kädestä kiinni kun kävellään päiväkotiin. Hän haluaa että äiti laittaa ponnarin koska osaa sen vielä paremmin. Hän haluaa että äiti tai isä lukee iltasadun, sillä vaikka hän osaa lukea, on mukavaa kun joku muu lukee. Ihanaa on että hän tulee halaamaan silloin kun hänellä on paha mieli, mutta myös silloin kun hänellä on erityisen hyvä olla. 

Sellainen pieni suuri tyttö. Mun ihana Ryyni.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Ruuhkaa







Kaksi viikkoa päiväkotielämää takana. Työreissuja, synttäreitä, harrastuksia ja vierailuja: tammikuun kalenteri on melkoisen täynnä. Blogille ei vain ole enää löytynyt aikaa, joten saatte nyt sarjan instagramhetkiä.

Päiväkodin aloitus on ollut rankkaa. Osasin sitä kyllä odottaakin. Tytöt ovat pärjänneet hienosti. A:lle paikka on tietysti tuttu, onhan hän käynyt eskaria jo koko syksyn, mutta pitkät päivät ovat kyllä näkyneet väsyneempinä iltoina. Pikkusisko on vielä hämmentynyt ja viihtyy kuulemma paljon hoitajien sylissä. Sylissä istuminen on minusta kuitenkin ihan hyvä juttu ja hän on osannut jo vaatia omansa. Hyvin syövä tyttö on osannut pyytää lisää ruokaa ja vaikka sanoja ei olekaan myös ilmoittaa nätisti mutta topakasti että tätä viiliä en kyllä syö mutta leipää haluan. Pikkusisko on myös vaatinut lukemaan pinokaupalla kirjoja.

V:n kohdalla jännitin eniten ja hänelle päiväkodin aloitus onkin ollut vaikeinta. Edelleen hän jää aamulla itkemään, välillä rajumminkin, ja ilmoittaa haluavansa kotiin. Hänen huutonsa saa myös pikkusiskon itkemään usein ja aamuista tulee inhottavia. Tuntuu tosi kurjalta vetää ovi perässä kiinni ja jättää lapset itkemään vaikka kuinka tietää että se itku loppuu kun katoan näkyvistä ja sen jälkeen alkaa leikki. Onneksi olen pari kertaa päässyt myös hakemaan lapset ja olen saanut nähdä myös niitä iloisia ilmeitä leikkiessä.

Nyt suuntaan taas koulutusreissuun. Ruuhkavuodet, tätäkö se tarkoittaa?


tiistai 6. tammikuuta 2015

Havaintoja koti-isyydestä - uusi arki alkaa!

Reput on pakattu aamuksi ja kaikki on valmiina päiväkodin aloitusta varten. Vaikka huominen jännittää, tänään keskityttiin nauttimaan lasten viimeisestä kotipäivästä ja ennen kaikkea miehen viimeisestä koti-isyyspäivästä.

Mies oli kotona yhteensä kymmenen kuukautta. Tähän nyt joku koti-äiti huudahtaa, että entä sitten, mitä ihmeellistä tuossa on. Olin minäkin kotona kolme vuotta, mutta on se silti minusta hienoa, eikä loppujen lopuksi kohtalotovereita, ainakaan näin pitkälle ajalle, tunnu kovin paljon löytyvän. Ei varsinkaan sellaista joka olisi jäänyt pikkuvauvan ja kahden isomman kanssa. Eikä se ole samanlaista isälle kuin äidille. Mies joutui opettamaan hyvin vastahakoisen 5kk ikäisen Pikkusiskon pullolle. Kahden viikon paaston jälkeen se alkoi onneksi sujua. Miten paljon helpompaa olisikaan ollut minun jäädä kotiin imettämään. Oma lukunsa oli myös neuvolan terveydenhoitaja, joka ei millään ymmärtänyt, että isä on vauvan ensisijainen hoitaja, vaan käski kertoa äidille, mitä kannattaa seuraavaksi syöttää/opettaa/harjoittaa vauvalle. Vasta kun isä oli käynyt kolme kertaa neuvolassa, joista yksi oli V:n tarkistus, terveydenhoitaja ymmärsi, että äiti ei ole tulossa ja puheen voi suunnata suoraan isälle.

Sukulaisten ja kavereiden suhtautuminen on ollut kaksijakoista. Muutamat eivät selvästikään ole ymmärtäneet mieheni valintaa ollenkaan. Muutamat ovat muistaneet kysyä parin viikon välein lähes ivallisella äänellä "joko on töihin ikävä?". Onneksi suurinosa on suhtautunut hyvin ja kannustavasti. Pari muutakin kotiin jäänyttä miestä on kaveripiiristä löytynyt ja mies on saanut vertaistukea. Mies kävi lasten kanssa myös perhekahvilassa. Vaikka imetysohjeet ja synnytystarinat ei ehkä olekaan mieluisimpia keskustelunaiheita, sai siellä ainakin lapsille seuraa ja kupin kahvia. Hyvin hän kyllä on tuntunut viihtyvän siellä. Ja kyllä siellä välillä muitakin miehiä näkee.

Kaikki on sujunut valtavan hienosti. En minä sitä kyllä epäillytkään, kun töihin lähdin, niin tasa-arvoisesti olemme lapsia hoitaneet aiemminkin. Se mitä etukäteen mietin oli miehen jaksaminen, kiireisen ja sosiaalisen työn vastakohtana, kotonaolo voi olla tylsää ja puuduttavaa, jopa yksinäistä. Mietin jaksaako hän kuskata lapsia kerhoissa ja puistossa, vaihtuuko kestovaipat kertakäyttöisiin ja kuinka usein turvaudutaan eineksiin tai ulkonasyömiseen (minun helmasyntini). Turhaan mietin näitäkin. Puistoissa he ovat viihtyneet itseasiassa paljon enemmänkin kuin minä ja useimpina päivinä minun kotiutumassa töistä, mies on kokkaamassa jo päivällistä. Muutenkin isä on selvästi viihtynyt lasten kanssa, leikkinyt ja höpötellyt paljon. Ollut läsnä ja rakastanut. Varsinkin Pikkusiskosta huomaa, että heillä on ollut hyvä olla. Hän hakeutuu isän syliin kun kaipaa lohdutusta ja muutenkin. Hän pyytää isän apua ennen minua. Isä myös saa ne suurimmat hymyt. Vaikka tunnustan olevani hiukan kateellinen, on tuota kyllä mahtavaa katsella.

Kiitos Rakas, arvostan!

maanantai 5. tammikuuta 2015

Arjen polkupyöräilyturvallisuutta


Kuten olen ennenkin kertonut, meidän perhe pyöräilee mielellään ja se on koko perheen harrastus polkupyörien rakentelusta itse ajamiseen. Paljon pyöräilevässä perheessä ei onnettomuuksiltakaan ole vältytty. Onneksi pahimmat kaatumiset ovat sattuneet aikuisille ja niistäkin on selvitty mustelmilla ja asvaltti-ihottumalla. Sen sijaan olemme muutaman kerran joutuneet hälyttämään apua muille polkupyörällä liikkujille ja kaatuneille. Siksi onkin hyvä muistaa numero 112. Pyöräilemme ympärivuoden ja liukkaat kelit ja huonosti aurattu tiet tuovat omat haasteensa. Talvella voivat lapsetkin pyöräillä, kunhan muistaa turvallisuuden. 

 

Laki määrää, että pyörässä on oltava valo, heistimia ja jarrut, sekä kypärän pyöräilijän päähän. Vaikka laatikkopyörä on tukeva kulkuneuvo kolmen pyöränsä ansiosta, myös sen kyydissä, samoin kuin peräkärryjen, on käytettävä kypärää. Näiden lakisääteisten lisäksi oman turvallisuuden vuoksi kannattaa hankkia muutama lisävaruste. Laatikkopyörässä oli vakiona lannevyö, mutta jotta lapset pysyvät tukevasti kyydissä hankimme y-vyöt. Pikkusiskolle on lisäksi vielä erillinen istuin, jotta hänkin pysyy tukevasti kyydissä. Nastarenkaat kannattaa myös hankkia alle, niin ei liukastele.
 

A pyöräilee yleensä omalla pyörällään. Hänelläkin on tietysti kypärä, heijastimet ja valo. Valitettavasti nastarenkaita ei valmisteta 16" joten olemme kehitelleet muita turvallisuuskeinoja liukkauden varalle. Penkki on laskettu sen verran matalalle, että tarvittaessa voi ottaa jalat avuksi jarruttamiseen. A on myös opetellut turvallista kaatumista.



11. Helmikuuta vietetään kansallista 112- päivää. Teemana on tänä vuonna arkiturvallisuus. Tämän myötä mietinkin mitä parannettavaa meillä voisi vielä olla. Yksi olisi kyllä aikuisten kypäränkäyttö. Hävettävän usein se jää kotiin, kun ajattelee käyvänsä vain pikaisesti lähikaupalla. Mitenkäs teillä? Onko pyörät ja muutkin arjen turvallisuusasiat kunnossa?

www.blogirinki.fi

Yhteistyössä  112-päivä


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ensikengät pikkujaloille

Lapset kävivät joulun alla tutustumassa päiväkotiin. Ulkoillessa oli Pikkusiskon omahoitaja tuuminut, että heillä kävelevät lapset leikkii pihalla, eikä heitä pidetä rattaissa, joten kengät olisi syytä olla. Muut varusteet olin kyllä osannut miettiä jo valmiiksi, mutta kenkiä en ollut edes miettinyt. Pikkusisko oppi kävelemään marraskuussa, mutta ulkona hän ei ole juurikaan uskaltautunut kävelemään, joten en ole edes ajatellut kenkiä, vaan hän on kulkenut vedenpitävillä töppösillä. Kiireenvilkkaa siis etsimään sopivia. Onneksi sain apua Pikkujaloilta


Ensimmäiset kengät tulee olla kevyet, liukumattomat ja taipuisat, niin että lapsen on mahdollisimman helppo kävellä niillä ja jalka pysyy luonnollisessa asennossa. Kenkien tulee olla myös säädettävät, joko nauhoilla tai tarroilla, jotta ne saa kiristettyä jalkaan sopiviksi. Valitsin Pikkusiskolle Bisgaardin nahkaiset, nauhoilla säädettävät nilkkurit. Näissä on ihanan lämmin villavuori pitämässä varpaat lämpiminä. Eikö ole söpöt!



Eniten päänvaivaa aiheutti oikean koon löytäminen. Isompien kanssa kävelimme (tai oikeastaan mies käveli) ensiaskelkenkiä etsiessä paikallisiin liikkeisiin, missä saattoi kokeilla erilaisia. Jostain syystä niitä kenkäkauppoja ei enää ole, vaan on turvauduttava nettikauppoihin. Onneksi Pikkujaloilla opastettiin oikean koon valinnassa, sekä löytämään sopiva malli, pullea tai kapea jalka kun tarvitsevat oman mallinsa. Talvikengässä kasvunvaraa suositellaan olevan vähintään 1,7 cm. Puolisenttiä tarvitaan ihan jo jalan luonnolliseen liikkumiseen ja loput ovat siis kasvunvaraa sekä tilaa mahdolliselle villasukalle. Toivottavasti näillä päästään kevääseen asti, jalan kasvua tuntuu olevan mahdoton ennustaa.

Pahimmassa jouluruuhkassa kengät tulivat postissa parissa päivässä ja nyt joulukiireiden jälkeen päästiin kunnolla ulos kokeilemaan. Tyttö on kengistään todella pollea ja innostui heti kävelemään ulkonakin. Ehkä niillä tossuilla ei siis ollutkaan mukava kävellä. Sisälläkin kokeillaan nyt kovasti kenkiä, niin omia kuin myös muiden ja eteisestä on tullut lempileikkipaikka.


Yhteistyössä Meidän Pieni Ryyni ja Pikkujalat




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...